Jälkeen jäänyt aikuinen

Ommel kirjoitti 21.3.2019 9:52

Hei, olen 23 vuotta ja vasta nyt näen itseni omana itsenäni. Vertaan itseäni muihin ja en ymmärrä maailmaa; mistä puhutaan, mitä trendejä on, erilaisia lineja tai sloganeita yms. yleistä inside-läppää. En ole elänyt nuoruuttani, sillä olen ollut hyvin pelokas olemaan yksin ja itsenäistymään. Äitini on pitänyt minusta kiinni ja olen yrittänyt suorittaa elämääni; tehdä kaikki järkevästi. Minulla on murrosikäni vasta nyt, mutta tuntuu että olen liian myöhässä; en tiedä mistä pidän eikä mitään omaa juttua (olen mennyt aina muiden mukana), en tiedä kuinka käyttäydyn, en tiedä millaisista ihmisistä pidän tai luotan, en tiedä tunteitani. En osaa käsitellä tunteitani eikä minulla ole elämänhallintaa. Olen miellyttäjä ja perfektionisti, enkä koskaan ole tehnyt mitä itse haluan, ja nyt kun puran kulissejani, tuntuu ettei minulle jää mitään tilalle; kaikki rankka opiskelukin on ollut ulkoa opettelua enkä muista niistä nyt mitään. En pysty keskustelemaan kenellekään koska en tiedä mistä puhuisin, en ole perehtynyt mihinkään.

Olen aina yrittänyt selvitä elämässä, opiskelemalla ja tekemällä asioita, mutten ole osannut niitä yksin viedä läpi ja oppia epämukavuuksien ja virheiden kautta. Olen tiedostanut että ikäviä tunteita pitää käsitellä, mutta traumojen vuoksi olen tähän asti peittänyt ne täysin (myös ilon ja huumorin) ja yrittänyt luovia elämässä purkamalla äitiini omat huolet. Ahdistushäiriö minulla on ollut varmasti aina ja masennustakin pitkään.

Onko joku muu tällainen/ollut tällainen uusavuton, tyhmä ja kypsymätön helikopterivanhemman lapsi? Onko minulla mahdollisuutta pärjätä, kun nyt vasta aloitan opettelemaan elämään? Sillä en ole löytänyt ketään kuka on samassa tilanteessa, jossa ei tunne edes itseään ollenkaan ja on samalla osaamaton teini-ikäinen..😭

Tääl ilmottautuu yks, joka on helikopterivanhemman lapsi ja aika hukas kuinka elää elämää. Pystyn nii samaistumaan tohon mitä kirjotit ja et tuleeks täs elämäs pärjäämää (ollaa viel saman ikäsii sun kans). Mut ollaa kyl viel nuorii, et toivon kaiken olevan mahollist ja et kyl pärjätään! Ooks käyny jossain juttelees sun asioist tai käyks nykyää viel ja ooks siel kertonu milt sust tuntuu? 🙂

Pystyn samaistumaan tuohon kirjoitukseen. Itse en ole kuullut helikopterivanhemmista, mutta omat ongelmani ovat tuonkaltaisia. Päädyin vastaamaan tähän keskusteluun kun tuntuu että olen ainoa jolla on tällaisia ongelmia elämänhallinnan kanssa.

Hei, ommel, olin paljon vanhempana kuin sinä uusavuton, tyhmä ja kypsymätön. Jonkinlaiset helikopterivanhemmat minullakin oli. Nyt elän tyytyväisenä ja onnellisena.

Tiedostat tilanteesi hyvin, siten sinulla on täydet mahdollisuudet selvittää kipukohtasi. Pikkuhiljaa rohkaistut ja uskaltaudut puhumaan ihmisille omana itsenäsi. Vähitellen vähennät muiden miellyttämistä.

Jos mokaat joidenkin seurassa, ei muut pidä sitä niin pahana kuin itse luulet, tuskin huomaavat mokaasi. Toivon, että löydät ihmisiä, joiden seurassa voit olla mahdollisimman paljon oma itsesi. Luotettavien ihmissuhteiden avulla pääset eteenpäin. Kaikki tunteet ovat sallittuja, kunhan osaa säädellä niitä riittävästi. Luulen, että samantapaisia ongelmia on monella muullakin. Niistä selviää. Hyvää jatkoa!

Hei, kiitos viesteistä ja tsempeistä! Olen käynyt terapiassa puhumassa, jossa uskalsin aloittaa tämän muutoksen. Huomasin, että mulla on ollut ongelmia jo pienestä pitäen sen takia kun en oo saanu toteuttaa itseäni. Päältä päin mun elämä näyttää olevan kondiksessa koska pystyn esittää olevani mukana jutuissa, mutta todellisuudessa olen aivan pihalla. Täydellisyyden esittämisen takia pelottaakin näyttää oikea osaamaton minäni muille. Ja nyt on vaikeaa alkaa tutustuu itseen kun ei tiedä mistä oikein aloittaa! Elämäni on mennyt aivan eri suuntaan kuin se olisi voinut mennä, mutta täytyy luottaa siihen, että vielä on aikaa.

Hienoa, Ommel, että olet jo noin nuorena osannut ja uskaltanut hakea apua ja ryhtyä tutustumaan todelliseen itseesi! Itse havahduin vasta paljon myöhemmin. Voimia sinulle!

Purjevene kirjoitti 22.3.2019 19:25

Hienoa, Ommel, että olet jo noin nuorena osannut ja uskaltanut hakea apua ja ryhtyä tutustumaan todelliseen itseesi! Itse havahduin vasta paljon myöhemmin. Voimia sinulle!

Itsekin olen paljon vanhempi, mutta havahtunut vasta nyt.

Moi Ommel!

Olen nyt sinua reilusti vanhempi, mutta tunnistan oman 23-vuotiaan itseni tilanteestasi. Olin totaalisen hukassa itseni kanssa aina jonnekin 25 ikävuoden kieppeille saakka, sitten aloin löytämään itseäni.

Vanhempani olivat jossain määrin yliholhoavia ja tietyllä tapaa tietämättömiä (välinpitämättömiä?) lasten ja nuorten maailman ilmiöistä. Niinpä he esimerkiksi ostivat minulle vaatteita oman makunsa mukaan pitkälle lukioon saakka, ja sitten kun en suostunut pitämään niitä he loukkaantuivat. Sellainen puun ja kuoren välissä eläminen oli stressaavaa, koska toisaalta ymmärsin, että pohjimmiltaan vanhempani tarkoittivat hyvää ja en halunnut loukata heitä, mutta toisaalta ei-omilta tuntuvissa vaatteissa kulkeminen, jotka saivat minut tuntemaan itseni oudoksi ja ulkopuolisiksi muihin verrattuna, ahdisti. Noin 20 vuotiaana sitten päätin, että olkoon se miten pinnallista tahansa (kotona pinnallisuus oli iso synti, "rumat ne vaatteilla koreilee"), niin en aio koskaan enää tuntea itseäni huonoksi sellaisen asian vuoksi, joka on verrattain helposti korjattavissa. Se helpotti ja lopulta porukatkin ymmärsivät tilanteen. Oman tyylin löytämiseen meni silti aikaa, kokeiluja ja hutejakin.

Tärkeää on nyt ymmärtää, että olet nuori aikuinen, eli mitään ei ole vielä menetetty. Jos nyt et tunne itseäsi, niin se ei tarkoita, että tilanne olisi pysyvä. Mitään oikopolkuja itsesi tuntemiseen, oman äänesi tai juttusi löytämiseen ei kuitenkaan ole, vaikka terapiassa käyminen varmasti auttaa. Ikä tuo elämänkokemusta ja se varmasti auttaa. Elämänkokemusta taas saa, noh, kokemuksista. Koeta siis suhtautua asioihin avomielisesti: tutki, kokeile, innostu. Luulen, että loppujen lopuksi itsensä löytäminen voi olla hyvinkin pienten juttujen takana, kuten vaikka aavistuksen pikkuisen tavanomaisesta pukeutumistyylistä poikkeavan vaatteen kokeileminen, josta voikin syntyä oma tyyli tai itsensä haastamisesta vaikkapa museossa käymällä.

Tsemppiä! 🙂🌻

Hei hei! Tunnistan tästä itseni myös kovin paljon. Olen ajatellut että iän myötä helpottaisi, mutta on itseasiassa vain pahentanut asiaa. Lopulta minulla on jäänyt nekin vähät ystävät pois, joita minulla oli nuoruudessa. Vanhemmiten työelämässä on käynyt vain selvemmäksi ongelmat kommunikoinnissa ja ihmisten ymmärtämisessä. Ja joskus se, että "löytää itsensä" tarkoittaa ennemminkin erilaisuutensa kipeämmin ja toisaalta huojentaen löytämistä. En ole ikinä kuulunut ikätövereideni kanssa mihinkään joukkoon tms mukaan. Iän myötä se on käynyt yhä selvemmäksi ominaisuudeksi. Töissä myös kommunikaatio ja hierarkia on sellaista että tuntee itsensä enemmän ja enemmän avaruudessa liikkuvaksi satelliitiksi sen sijaan että olisi maan pinnalla oleva ihminen muiden joukossa. Etenkin työelämä on osoittautunut todelliseksi haasteeksi. Opiskellessa ja koulussa on sentään jonkinlainen tasa-arvoon perustuva meritokratia jossa voi olla suhteellisen itsenäinen. Töissä kaikki perustuu kilpailuun ja karismaan, ja pomosta riippuvuuteen ja nöyristelyyn, mikä on erittäin vaikea maailma ollut itselleni. Toivottavasti sulle käy paremmin, mutta et todellakaan ole ainoa.

Täällä kans ilmoittautuu yksi hukassa oleva uusavuton ja huijarisyndroomalla töissä käyvä nuori 25 v miehen alku. Tuntuu että olen tyhmempi kuin teininä ja vastuun pitäisi kasvaa mutta en ota vastuuta omasta elämästäni. Pelkään päätöksentekoa ja sitä mitkä seuraukset sillä on. Vertaan myös itseäni muihin todella paljon. Ja se jos mikä on myrkyllistä