Hei, September! Lupaan lukea jokaisen postauksesi! Kiva, kun olet täällä!

Nyt menen pyörittelemään sämpylöitä...

Kiitos JP.

Asioin tänään työterveyslääkärin kanssa. Sain uuden ajan ensi viikolle. Toivon saavani kannanoton työkyvyttömyyteeni. Kelan sairaspäivärahat on käytetty ja kuntoutustuki hakemus tuli kielteisenä takaisin. Minun katsottiin olevan liian sairas kuntoutettavaksi, joten nyt on eläke-asia vireillä. Kaikki tämä byrokratia tuntuu niin vaikealta, kun pitää hakea peruspäivärahaakin sille ajalle, kun eläke on vireillä.

Tämä alavireinen olotila jatkuu edelleen. Tätä on nyt kestänyt 1,5 viikkoa, joten vielä ei voi puhua varsinaisesta masennusjaksosta. Oireet ovat aika vakavat kylläkin. Kaikki elämänilo on valunut minusta viemäriin.

Kolme edellistä masennusjaksoa ovat päätyneet sairaalahoitoon. Niin varmaan tämäkin, jos tämä nyt on uusi masennus. Lapset ehtivät juuri elpyä edellisestä jaksosta ja taas heidän täytyy selvitä yhdestä jaksosta. Tällä kertaa olen kuitenkin paljon viisaampi, koska kävin lapsen kanssa 10 viikon vertaistukiryhmän/valmennuksen sairaalasta päästyäni. Toivon, että siitä on hyötyä nyt.

Mä stressaan tätä eläkehakemusta. Mietin noita kysymyksiä joka kantilta ja varmasti ylitulkitsen, kun mietin, millaisella "sävyllä" kirjoittaa ja mitä sanoja käyttää. Poimin muistiin sanoja, joilla on vahva merkitys ja hion ja hion sanamuotoa. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa on tärkeää käyttää sanoja "harhaluulot" ja "itsetuhoisuus". Niin luin joltakin sivustolta. Imen kaiken itseeni niin, että unohdan mediakriittisyyden. Luulen, että hakemuksen teko on jotain rakettitiedettä, ja jos käytän vääriä sanoja, hakemukseni hylätään. Olen hionnut tätä hakemusta jo monta päivää. Järjetöntä, mutta en kestä toista hylkäävää päätöstä. Äitini käsittelee näitä työkseen, joten ahdistelen häntä viesteillä koko ajan. Ilman häntä tulisin hulluksi tämän hakemuksen kanssa.

Huh, nyt se on tehty! Eläke vireillä. Enpä ois uskonut tälläisen päivän koittavan, että haen eläkettä 34-vuotiaana. Minä, ikuinen työnarkomaani. Vaan ei tästä työnteosta ole pariin vuoteen tullut mitään, niin kuin ei tästä elämästäkään pitkään aikaan.

Olin todella tyytyväinen hakemukseeni, se oli huolella mietitty. Paitsi että merkkejä mulla oli tuhat liikaa ja siinähän sitten pilkoiln kolmanneksen mun tekstistä, jota oli hiottu monta päivää. Sen jälkeen peruskysymyksetkin tuntui niin vaikeilta, että meinasi puhelin lentää seinään ja itku tulla. Nyt joku varmaan päivittelee, että puhelimellako sitä naputin. Kyllä vaan. Nykyajassa se on just niin hienoa, että puhelimella voi tehdä kaiken.

Nyt kun se on tehty, niin sitten odotellaan muutama kuukausi vatsahapot vatsassa polttaen, näyttääkö eläkeyhtiö vihreää vai punaista valoa. Mä en uskalla toivoa enkä edes ajatella, kumpi sieltä tulee. Mä en uskalla suunnitella elämää seuraavaa viikkoa pidemmälle. Enkä mä uskalla ajatella, mitä sitten tapahtuu, kun päätös on valmis.

Hakemuksen saaminen vireille vähän kevensi tätä päivää. Ei ole niin kamala olo kuin viime päivinä on ollut. Lapsillakin on ollut ihan kiva päivä, vaikka mä olenkin ollut omissa oloissani. Muistelin viime kesää. Oikein puistattaa ajatella, miten huonossa kunnossa olin ja kuinka vaikeaa se lapsille oli.

Suunnittelen Lintsi-päivää tälle päivälle. Olen sen velkaa yhdelle lapsistani, kun muutkin pääsivät kavereidensa kanssa jo toukokuussa. Mietin, vaikuttaisiko se mielialaani vai olenko niin tyhjä, ettei siihen vuoristoradat auta. Mulla on tämä vuoristorata ihan omasta takaa ja se saa mut voimaan pahoin.

Pelkkä ajatus valmistautumisesta lähtöön tuntuu mahdottoman raskaalta. Toisaalta masennuksessa täytyy pakottaa itsensä tekemään asioita, jotka ovat ennen tuottaneet iloa.

Hei, September! Onnittelen sua jo siitä, että sait tehtyä eläkehakemuksen. Mun ei tarvinnut aikanaan sellaista tehdä. En tiedä, minkä lausunnon lääkärini kirjoitti aina kuntoutustukia varten, mutta noin vuoden kuntoutustukijakson jälkeen mulle kirjoitettiin pysyvä eläke. Mun ei tarvinnut siihen muuta tehdä kuin sairastaa. En sitten tiedä, onko systeemit muuttuneet vuosien varrella...

Nyt ajattelen, että oletpa nuori. Ja toivottavasti pääsemässä työelämärumban ulkopuolelle. Mutta saman ikäinen minäkin olin silloin, kun eläkkeelle jäin.

Jaksoitko lähteä käymään Lintsillä?

Tekstin tuottaminen on mullekin tuttua. Olen aikanaan ollut jollain tapaa sen alan ammattilainen. Mietin toisinaan kovinkin tarkkaan, mitä kirjoitan ja miten. Myös tänne. Mutta aina ei jaksa. Tai yritän ainakin ottaa rennommin ja kevyemmin. Sinun tekstiäsi on helppo lukea. Se kertoo olostasi paljon.

Toivon sinulle hyvää juhannusta, perheen kanssa!

Nyt on pyöritty ja kieritty laitteissa 8h. Oli ihan kiva Lintsi-päivä, vaikka välillä tuntui, etten jaksa ton lapsen perässä.

Ensi viikolla on kahdet syntymäpäivät järjestettävänä. Tämä kesäkuu on ollut yhtä juhlien järjestämistä ja muutenkin ohjelmaa on ollut enemmän kuin olisin jaksanut. Lisäksi ensi viikolla on sairaanhoitajan aika, perheneuvolan aika ja työkykyselvityksen aika. Kai niistä kaikista jotenkin vaan selviää. Yleensähän asioista selviää. Asiat jotenkin aina järjestyvät ja asettuvat uomiinsa.

Onkohan olemassa juhannustaikaa tähän olotilaan? Mitään ei pysty tehdä, koska mikään ei kiinnosta. Lisäksi lievää ahdistusta koko ajan. Sellaista, ettei oikein tiedä, miksi on ahdistunut. Sitä vaan on. Hengitys on pinnallista ja rintakehällä paineen tunne. Ehkä vähän puristavakin.

Vietämme juhannusta ihan kotona tänä vuonna. Oikeastaan en edes kaipaa mitään juhannusohjelmaa. Kaupunki on ihanan hiljainen ja rauhallinen juhannuksena. Moottoritieltä ei kantaudu autojen huminaa. Ihan kuin kaikki olisi pysähtynyt hetkeksi. Lapset täytyy käyttää rannalla, kun kerta hellettä riittää. Yritän saada vähän siivoiltuakin, jotta ensi viikolla ei olisi niin suuri työ saada koti siistiksi juhlia varten.

Viime juhannuksen tunnelmat olivat vähän erilaiset. No ei ne tunnelmat nytkään ole niin hyvät, mutta ei sentään niin kauheat kuin viime juhannuksena. Silloin suunnittelin hukuttautuvani mökillä. Olin aivan toivoton enkä nähnyt muuta ratkaisua silloin. Jotenkin siitäkin selviytyi ja seuraavasta ja seuraavastakin kerrasta.

Pitäisikö leipoa mansikkakakku? Tekisikö se kaikesta parempaa?

Ei mansikkakakku tehnyt yhtään mistään parempaa. Kahvikin olisi varmaan ollut parempaa ilman. Typerä kakku. Typerä minä.

Kovasti mietin itseni satuttamista. En halua tehdä sitä enkä aiokaan. Olen muistellut edellisiä kertoja. Viiltelyä ja lääkkeiden väärinkäyttöä. Miten sen voisi estää, jos tämä tästä pahenee siihen pisteeseen, että aivoni alkavat käskemään minua tekemään asioita.

Ja voinko vaan antaa itselleni luvan voida huonommin. Ilman syyllisyyttä todeta, että tällainen tämä minun sairauteni on. Nyt menee hiukan huonommin. Ja mistä löytäisin sen luottamuksen, että ei tämä välttämättä mene huonommaksi. Ajattelen automaattisesti, että tämä on edellisten kaltainen, koska olen menettänyt luottamuksen tähän elämään.

Tänään ei ole ollut erityisen vaikea päivä. Keskiverto vaikea. Mitä sekin edes tarkoittaa?

Ainakin sitä, että mieliala on tyhjä. Ei ole tunnetiloja. Vastoinkäymisiä en kylläkään siedä yhtään. Jos kahvi kaatuu pöydälle, tuntuu että taivas tipahtaa niskaan ja kaikki ovat kääntyneet minua vastaan.

Itsetuhoiset ajatukset ovat pyörineet mielessä. Kun ei tunne mitään, alkaa kaipaamaan kipua. On ihan hirveää, kun ei tunne mitään. Ajattelen, että minun täytyy jaksaa ensi viikko. Sen jälkeen ei ole väliä. Sitten voin olla masentunut ihan rauhassa. Ei tarvitse tavata ketään eikä tarvitse jaksaa tehdä mitään.

"meillä sairailla on oikeus tuntea aivan hirveää toivottomuutta ja kaivata täältä pois aina välillä."

Heräsin tänään tavallista aikaisemmin. Olisin varmasti jatkanut unia, jos mies ei olisi ollut hereillä ja keittänyt kahvia minulle. Unentarve on ollut suurta ja aamut vaikeita. Nukun 10-12h yöunia. Aamut ovat ehkä vähän helpottaneet sen myötä, kun kilpirauhasarvot ovat palautuneet normaalille tasolle. Aamu väsymys on luultavasti johtunut siitä. Sairastuin kilpirauhasen vajaatoimintaan Litium-lääkityksen sivuvaikutuksena.

Tänään on kauppapäivä. Pitää ostaa kaikenlaista lapsen syntymäpäiväjuhlia varten. Onneksi menemme yhdessä kauppaan. Saatan saada paniikkikohtauksen, koska en kestä yhtään stressiä nyt. En varmaan selviäisi edes lähikaupasta yksin, kun vaan haahuilen ympäriinsä osaamatta tehdä päätöksiä ja muistamatta, mitä piti ostaa.

Kauppareissu meni ihan hyvin. En saanut paniikkikohtausta, mutta kiukuttelin ja olin ärsyttävä. En tahallani, se vaan liittyy tähän masennukseen, vaikka tuskin M sitä ymmärtää. Taisin olla hiukan rasittava jo eilen.

Tämä päivä on ollut ihan ok. Ei ole erityisen paha olla. Tai erityisen tyhjä oikeastaan. Se on hyvä, koska tänään on saatava asioita aikaiseksi. Siivousta ja muita kotitöitä. Juhlavalmisteluja.

Kun tällainen helpompi päivä tulee kohdalle, suorastaan pelästyn, että eikö tämä olekaan masennusta. Luulisi, että olisin tyytyväinen helpommista päivistä, mutta kaikenlainen epäjohdonmukaisuus pelottaa minua. Minulle on ehdottoman tärkeää pystyä määrittelemään, mikä jakso kulloinkin on menossa. Toisaalta tätä on kestänyt vasta kaksi viikkoa, joten ei tästä vielä voi vetää mitään lopullisia johtopäätöksiä. Olen tottunut siihen, että masennukseni etenee aggressiivisesti ja lamauttaa minut muutamassa viikossa.

Tämän diagnoosin ja viimeisen parin vuoden myötä käsitykseni omasta masennuksesta on muuttunut täysin. Masennus ei enää tunnu pitkälliseltä ajanjaksolta elämässä, joka hiljalleen nakertaa toimintakykyä, aiheuttaa tyytymättömyyttä oman elämään ja välillä helpottaa niin, että elämä tuntuu taas ihan hyvältä. Nykyään masennusjaksot ovat suhteellisen lyhyitä ja rajuja. Ne vievät hetkessä toimintakyvyn ja hämärtävät suhteellisuudentajun. Ja kun vähiten sitä odottaa, masennuksen katkaisee maaninen vaihe. En pääse ikinä toipumaan masennuksesta, kun sen katkaisee vauhtivaihe ja masennuksesta toipuminen vaihtuu maniasta toipumiseen.

Mulla on itsetuhoisia ajatuksia liittyen itsensä satuttamiseen. Koko ajan mielessä. Tunnen syyllisyyttä näistä ajatuksista, koska en mielestäni voi tarpeeksi huonosti näitä ajatuksia varten. Aivoni ei kuulu tuottaa tällaisia mielikuvia tässä vaiheessa.

En ole vielä tehnyt mitään enkä aiokaan. Olen tyydyttänyt itsetuhoisuuden tarvetta katselemalla itsetuhoisia kuvia ja lukemalla muiden kokemuksia itsetuhokäyttäytymisestä. En ole täysin hyväksynyt sitä, että tämänkaltaiset ajatukset ovat täysin normaaleja tässä sairaudessa. Siksi kai tunnenkin syyllisyyttä niiden ajattelemisesta. Luulen, että olen puolimatkassa monenkin sairauteen liittyvän asian suhteen. Moni asia odottaa vielä hyväksymistä ja tämä itsetuhoisuus on yksi niistä.

Kamala tuskaisuus. Tekee mieli satuttaa itseäni. Seisoin suihkussa ja puristin terää kädessä. Yksi viilto riittää lievittämään tuskaisuutta.

Ei. Ei. Ei.

Otin sittenkin Opamoxia. Yritän keskittyä tv-sarjaan, kunnes tuskaisuus helpottaa.