Masentuneille vertaistukea?

Masentuneille vertaistukea?

Käyttäjä kuukkels aloittanut aikaan 14.04.2019 klo 15:43 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä kuukkels kirjoittanut 14.04.2019 klo 15:43

Onko olemassa jotain hyviä vertaistukipaikkoja netissä tai muuten pk-seudulla masentuneille, ei-päihderiippuvaisille ja vielä jotenkin toimeentuleville ihmisille? tuntuu että olen väliinputoaja, kun en ole terve, mutta elämä on vielä jotenkin raiteillaan, vaikka oonkin ollut jo pitkään sairaslomalla. Monessa paikassa (esim täällä) tuntuu, että ei ole tarpeeksi ”hullu”, kun ei ole yhtään osastokäyntiä tai psykoosia takana, tulee vaan sellanen olo että mitäs tässä valittamaan kun niin monella muulla on asiat vielä huonommin. Jonkun verran olen jodelissa keskustellut, mutta olis kiva jos olisi joku asiallisempi ja jäsentyneempi foorumi. suosituksia?

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 15.04.2019 klo 08:45

Minusta täällä on suhteellisen hyvävointisia ihmisiä mutta he eivät juuri kerro muista kuin huonoista asioista. Siksi tulee usein tunne ettei ole tarpeeksi hullu tänne. Ihan hullut eivät jaksa joka päivä kirjoittaa vaan ovat siellä osastolla tai psykoosissa eivätkä löydä tänne koska tämä on aika vaikea paikka löytää ei-psyykkisesti sairaankin.

Tee joku ketju ja kerro siinä olostasi ja viisveisaat siitä oletko tarpeeksi hullu vai et. Yksi päivä ehkä huomaat, että ootkin tarpeeksi hullu.

Käyttäjä Purjevene kirjoittanut 15.04.2019 klo 14:38

Hei kuukkels, minäkin kaipaan sellaisia paikkoja. Erityisesti haluaisin löytää kasvokkain tapaavia ryhmiä, en niinkään nettipalveluja. Ja itse tykkäisin mieluiten sellaisesta porukasta, jossa olisi jonkinlaisena vetäjänä tai asiantuntijana mukana myös joku ammattilainen tai vapaaehtoinen asiaan kouluttautunut henkilö. Olen samassa tilanteessa, pitkällä sairauslomalla, mutta työsuhteessa edelleen, ja sinnittelen kotona arjessa.

Käyttäjä kuukkels kirjoittanut 15.04.2019 klo 20:29

Kiitokset vastauksista. Oon tänne jotain kirjoittanutkin, mutta ei oikein nouse keskustelua. Ehkä just tollanen oikeasti kasvokkain kokoontuva porukka olisi paras.. pulmana on kans se että mulla on lapset joka toinen viikko ja yleensä nää on sit joka viikko enkä pääsisi kuin joka toinen kerta. Myöskään ei tunnu olevan avoimia paikkoja noissa ryhmissä tai en ehkä tajua miten ne toimii/

Käyttäjä Purjevene kirjoittanut 16.04.2019 klo 08:37

Minulla myös on se tilanne, että lapsi on luonani puolet ajasta, enkä silloin pääse mihinkään. Mahdolliset ryhmät pitäisi olla sellaisina päivinä, että pääsisin ainakin suurimman osan kokoontumiskerroista paikalle. En tiedä, missä sellaisia on. Työterveyslääkäri kehotti katsomaan Kelan sivuilta kuntouttavaa toimintaa. Yritin, mutta siellä oli niin vaikeaselkoisia kuvauksia niistä ryhmistä, etten tajunnut edes mihin olisin elämäntilanteeni ja oireitteni perusteella sopinut ja mihin en. En saanut niistä selvää ja väsyin selvittämisprojektiin, jota yksin yritin tehdä. Voi olla, että ihan jokin muu ryhmä olisi parempi.

Sopivien ryhmien hakeminen on tuntunut yhtä raskaalta kuin työnhaku silloin, kun olen sitä tehnyt löytääkseni paremmin sopivan työpaikan. Luulen, että jaksaisin käydä noin kerran viikossa tms. jossain tukiryhmässä, joka sitten luultavasti alkaisi antaa voimaakin.

Käyttäjä Ayale kirjoittanut 04.05.2019 klo 19:57

Mistä asioista tahtoisit Kuukkels jutella vertaistuessa? Voisiko tässä ketjussa pohtia niitä?

Käyttäjä kuukkels kirjoittanut 14.05.2019 klo 13:42

Enpä oikein edes tiedä mistä sitä varsinaisesti haluaisi jutella. Jotenkin on vaan niin epätoivoista tämä "toipuminen", tavallaan olisi varmaan parempi että olisi jotenkin ulkoisesti huonommassa kunnossa kun mitä nyt on, niin ehkä saisi jotain muutakin apua. En kyllä edes tiedä mitä se voisi olla, kun tuskin osastolla nyt mitään sen ihmeempää tapahtuisi kuin kotonakaan.

On todella piinaavaa, kun tuntuu siltä, että jotain pitäisi tehdä, tai että oma vointi voisi olla paljon parempi ja että ei elämän kuulu olla tälläistä. Aamulla herätessä odottaa, että tulee ilta, että pääsee nukkumaan, ja illalla odottaa että sais unta, että yö menis äkkiä ohi. Siinä jossain välissä saa kaikki arkiset asiat melkein tehtyä, että lapsilla on ruoka pöydässä, puhtaita vaatteita ja kotona sen verran siistiä, että jos lastensuojelu jostain syystä tulee käymään, niin ei tule ihan kauheasti sanomista.

Psyk. polilla yritetään lähinnä lopettaa mun asiakkuutta, kun mulla on asiat kunnossa, koska käyn kelan tukemassa terapiassa - ja siellä ei ole kuulemma nyt muuta tarjottavaa, kun jonkinlaiset lääkkeetkin on mulle annettu. Ei niistä varmaan ole juurikaan mitään apua ollut, mutta kuulemma ajan myötä voisi alkaa vaikuttaa paremmin.

Terapiassa tuntuu, että ei ole juurikaan mitään sanottavaa enää. Toistuu samaa kaavaa, että mikään ei kiinnosta, ei innosta, oikeastaan mikään ei tunnu miltään, ei ole surullinen eikä ahdistunut olo. Fyysisesti ja henkisesti väsyttää, ei pysty mihinkään keskittymään, epätoivoiset ajatukset nousee vaan mieleen jatkuvasti jos hetkeksikin päästää ajatukset harhailemaan. Mitään erityistä syytä ei terapiassa ole masennukselle löytynyt. Tuntuu vaan ajanhukalta (lähinnä sen terapeutin) koko terapiassa käynti, käyn siellä kyllä mielellään koska jotenkin toivoo että siellä tulisi jossain vaiheessa joku läpimurto, tai edes saisi jostain edes vähän kiinni. Ennen tätä nykyistä kokeilin useita terapeutteja, joten en oikein usko että vaihtamallakaan tuo paranisi, on käynyt kyllä mielessä, mutta - äh tuntuisi vaan niin typerältä aloittaa taas alusta.

Töihin yritän tässä palata, kun periaatteessa vointi voisi sen kai sallia. Ei töiden tekemisestä oikein mitään tule tuon keskittymisvaikeuden takia, mutta toistaiseksi onnistuneesti esitän, että yritän tehdä jotain hyödyllistä. Töiden jälkeen mieli tuottaa kaikenlaista mielenkiintoista itsetuhoisista ajatuksista lähtien, ja muutenkin tuntuu että voimat on aivan loppu, tekis mieli vaan sulkeutua johonkin kellariin. Lapset jos on mun luona, niin silloin ei pääsekään karkuun, vaan sitten yritetään se pari tuntia puuhailla jotain heidän kanssaan. Kova huoli siitäkin, että millaisen kiintymyssuhteen minusta sitten saavat, liekö osaan reagoida heidän tunteisiin ja tukea kehitystä oikein kunnolla. Kaikenlaista masennukseen viittaavaa sosiaalista ongelmaa heilläkin kyllä on jo nyt.

Sosiaalisista suhteista olen jo aika erakoitunut, en vaan jaksa nähdä ihmisiä enkä tehdä heidän kanssaan mitään. Ei ole mitään "normaalia" puhuttavaa, kun oma elämänpiiri on lähinnä sänky-työ-kauppa-koti akselilla, ja kiinnostavin asia viikossa saattaa olla se, että jääkaapin ovi unohtui auki. Missään näyttelyissä, konserteissa, teatterissa, elokuvissa yms ei jaksa käydä kenenkään kanssa, kun vartin päästä huomaa että ajatus vaan harhailee eikä saa mistään mitään otetta. Jälkeenpäin ihan turha yrittää jutella elokuvasta tms mitään kun ei oikeastaan muista lainkaan mitä siinä edes tapahtui. Musiikki tai taiteet tms ei herätä myöskään mitään tunteita tai tunnelmia tai oikeastaan edes ajatuksia. Jotain "oli hyvä keikka" tai "kauniita maalauksia" pystyy tietysti valehtelemaan, mutta kyllä ihmiset sen tunnistaa. Masennuksesta tai omista tunteista ei myöskään oikein jaksa puhua, sama homma kuin terapiassa, ei ole mitään sanottavaa. Korkeintaan keskustelu pyörii sitten tämänkin viestin sisällön mukaisessa epätoivossa. No, eipä tälläiseen ole oikein kenelläkään mitään sanottavaa muuta kuin "yritä pärjäillä" tai "kyllä se vielä iloksi muuttuu".

Toipuminen on siis kai aika pitkällä, kun enää vaan toivoo, ettei tarvitsisi välittää mistään tästä yhtään mitään. Jotenkin jos saisi sammutettua sen tarpeen merkitykselle tai järkevyydelle tästä elämästä, että voisi vetää vaan päivät läpi automaationa, yrittää keksiä jotain ajankulua ja muuta harhautusta ettei ajatuksiin kiinnittäisi huomiota. Sitä se toipuminen kai sitten oikeasti olisi. En ihan kauheasti jaksa enää edes odottaa tai toivoa mitään mielihyvää tai iloa, tulkoon jos on tullakseen.

 

Käyttäjä Sasma kirjoittanut 14.05.2019 klo 23:07

Moikka,

Kovasti tuntui tutulta sun aatokset, jotka juuri luin. Nauratti toi sun päivän kiinnostavin juttu, auki jäänyt jääkaapin ovi. Just niin pientä tää elåmä on oikeesti.

Oon pitkään ollut tämän pään, sydämen, mielen ja sielun takia pois työelämästä, avioeron kuihduttamana 50+ totaaliyh na. On diagnoosit ja avopolin asiakkuus, lääkkeet ja arki hallinnassa mutta ei yhtään mitään muuta. Välillä oikein pinnistellen yritän löytää itsestäni sitä entistä minää, joka loi maailmoja omassa päässään ja teki elämästään toteutettujen unelmien ihanan sekamelskan ja nautti siitä.  Valitettavasti olen menettänyt sen minän enkä pysty luomaan itselleni edes uskoa tähän päivään. Voimat loppuvat tämän pienen arjen pyörittämiseen nonstoppina ja ihan yksin ja omaa aikaa on varmaankin sitten se aika, mikä menee ahdistuksen kanssa säätäessä.

Kyllä, usko on loppunut. Toivo on loppunut.

Nyt lohduttaa aurinko ja vihreys. Valo. Taivaan eri sinisen sävyt, vuokrarivarin etupihalle istuttamieni orvokkien lempeät kasvot. Koiran turvallinen läsnäolo. Lapsi, joka pitää minut elämässä kiinni.

Tunnen vahvasti, että mun sisältä on katkennut joku vieteri, joka oli ennen hyvin tärkeä minua liikkeellä pitävä osa. Tunsin ajatuskuvioissasi jotain tuttua, siksi halusin osallistua ketjuusi. Toivon sulle aurinkoa arkipäiviisi. Kirjoita lisää.

Käyttäjä Elegia83 kirjoittanut 15.05.2019 klo 10:38

Minäkin koen vaikeaksi kun on pitkään ollut masentunut, nyt kai viiden vuoden jakso. Sitä ennen parikymppisenä lyhyt parin kolmen vuoden masennus aika.

Työ. Perhe. Harrastukset. Pyörii pääosin ok. Voimia ne jotenkin hoitaa.

On vain kroonisesti paha olla. Kun jatkunut niin pitkään se kuluttaa. Paha olo tulee myös aaltoina. Isommat aallot painaa hetkeksi pinnan alle.

Vertaistuki olisi kai itsellänikin se mitä eniten kaipaisi. Mutta voi johtua siitä että eniten koen ja pelkään hylätyksi tulemista. Kai jotain traumaattista.. Siksi kai kaipaisi ystävää jolle puhua. Pelkään vain että koen tulevani  hylätyksi siinäkin ihmissuhteessa

Käyttäjä Elegia83 kirjoittanut 15.05.2019 klo 10:49

Niin piti siis sanomani että kun arki kuitenkin jotenkin pyörii, en kai ole tarpeeksi rikki ja hajalla.

Myös minua huolestuttaa tuo sinun Sasma mainitsema unelmien katoaminen. Ennen suunnittelin kaikkea. Haaveilin. Nyt lähinnä selviytymistä päivästä toiseen, lukuunottamatta maanisten hetkien repäisyjä, jotka sitten tulee myöhemmin maksuun kun tehnyt sosiaalisia lupauksia.

Käyttäjä kuukkels kirjoittanut 15.05.2019 klo 19:38

Tänään juuri totesin, että tämä epämääräisen määrittelemätön ja hahmoton surullisuus on ainoa asia mikä tuntuu jotenkin todelliselta. Muut ihmiset, asiat, kesän tulo, kaikki tuntuu jotenkin epätodelliselta, kuin katsoisi jotain elokuvaa tai pienoismallia ulkopuolelta. Kaikenlaiset ihmisten toiveet ja unelmat ja tavoitteet, ihan jopa menemiset ja tulemiset, tuntuu samalta kun lukisi uutisia jostain kaukaisesta maasta. En yhtään tavoita sitä tunnetta mikä saa ihmiset toimimaan ”normaalisti”, tavoittelemaan kuka mitäkin, rahaa, ystävyyttä, rakkautta, totuutta, kauneutta. Muistan vain, että olen itse joskus tavoitellut näitä lähinnä siksi, että en jäisi paitsi mistään ”normaalista” tai että ehkä jopa parantuisin eli tulisin normaaliksi jonkun tuollaisen tavoittelun tai saavuttamisen kautta.

Tänään tuntuu siltä että sielu on jo kuollut, ja nyt mennään pelkän ruumiin puolesta eteenpäin. Tästä yhteyden katkeamisesta kai minullakin se suunnaton ”paha olo” tai tuskaisuus johtuu. Tavattoman kipeää tekee, ja mieleen nousee ajatuksia olemassaolon loppumisesta, kai näitä voisi jollain tavalla itsetuhoisiksi ajatella. Mitään en aio itselleni kuitenkaan tehdä, joskaan itsestä huolehtimista on alkanut kyseenalaistaa turhuutena. Jos tuskaisuus nyt jatkuu, niin tiedän onneksi lääkkeet, joilla tämä saadaan hiljennettyä. Toistaiseksi valitsen kuitenkin mielummin tämän tuskaisen puolikkaan elämän kuin sen kemiallisesti hiljennetyn ja tylsistetyn pelkän olemisen.

Terapiassa minuun yritetään luoda uskoa siitä, että tämä kaikki vielä muuttuu. Kenties.

Käyttäjä Ayale kirjoittanut 16.05.2019 klo 16:36

Kirjoitit Elegia 83 siitä, että unelmat katoaa. Minulla on muutamia ilon aiheita elämässä, mutta huomaan, että jos raivaan tilaa työnteosta unelman toteuttamiseen, sitten tulee huono omatunto ja tosi epävarma olo siitä, että saanko tehdä sitä. Muille kyllä suositan aina lämmöllä unelmien toteuttamista, mutta omalla kohdalla se kyllä pelottaa.

Käyttäjä Ayale kirjoittanut 16.05.2019 klo 16:39

Toivottavasti Kuukkels terapian viesti toivosta puree ja toivo vahvistuisi sinussa. Tuntuu tutulta tuo kuvauksesi siitä, että ei enää jaksa pitää huolta tai välittää. Minullakin on ollut sellaisia tunnelmia elämäni varrella.

Käyttäjä kuukkels kirjoittanut 17.05.2019 klo 15:23

Ajatusten harhauttaminen muualle ja itsensä puuhakkaana pitäminen sysää masennuksen ja epätoivon syrjään aina hetkeksi, mutta lopulta se sieltä hyökyy aina vahvempana takaisin. Ilo vaikuttaa olevan vain tuota harhaa, jonkinlaista masennustotuuden syrjäyttämistä, ja se tuntuu niin valheelliselta. Todellakin mielellään valitsisin sen, mutta kun en osaa uskoa siihen enää yhtään. Miten ihmeessä tämän saisi käännettyä ympäri? Kas kun tiedän oikein hyvin, että on PAKKO olla olemassa muutakin kun tyhjyys ja epätoivo, tai epätoivoinen tyhjyyden ja epätoivon pakoilu. Miksei voi olla edes yhtä pientä asiaa joka tuntuisi positiiviselta? Miksei mikään joskus jotain mukavaa tarkoittanut asia tunnu yhtään miltään? Miksi kesän lämpö tuntuu lähinnä huonolta vitsiltä?

Käyttäjä Elegia83 kirjoittanut 17.05.2019 klo 15:45

Olen ollut neljä päivää vuodepotilaana.

En enään jaksaisi yrittää ottaa unelmista kiinni kun ne kuitenkin hautautuvat pahanolon alle.

Luulen että jokin itsestä on kadonnut. Kadonnut halu selvitä. Selvitä mihin?

Ehkä se taas jossain välissä löytyy, jokin tarve jatkaa eteenpäin.

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 6 päivää, 2 tuntia sitten. Syy: Vähän positiivisuutta ei vain kurjuutta. Harmittaa jos levitän sitä
Käyttäjä Purjevene kirjoittanut 18.05.2019 klo 11:39

Juuri noin se menee minullakin, että touhuaminen ja suorittaminen vievät masennustunteen hetkeksi sivuun. Silti siellä se on edelleen ja voimistuu itsekseen ja tunkee läpi heti, kun ote muuhun puuhaan hiukan herpaantuu.

Minullakin masennustotuus on tuntunut enemmän todelta kuin "positiivinen olo".

Mikään mitä itse teen, ei vaikuta tähän. On myös ihan samantekevää, yritänkö ajatella positiivisesti vai negatiivisesti vai enkö yritä mitään. Mikään tietoinen yrittäminen ei vaikuta minulla näihin voimiin ollenkaan. Ainakaan ei kannata syyllistää itseään negatiivisista ajatuksista. Ne ovat kuin tunteille annettuja nimiä, eikä niillä ole mitään voimaa vaikuttaa mihinkään. Myöskään positiiviset ajatukset eivät kokemukseni mukaan lainkaan vaikuta tähän systeemiin. Masennussysteemi toimii niin kuin toimii, enkä sille mitään voi.

Nyt pitkän terapian jälkeen on tullut jonkinlainen kolmas olotila, jota kutsuisin tasapainoiseksi. Se on enemmän positiivinen, muttei ylipositiivinen eikä myöskään masennustotuus. Silti masennustila tulee aina välillä ja luulen sen olevan totta sillä hetkellä.