Mitä mulle kuuluu?

Mitä mulle kuuluu?

Käyttäjä soroppi aloittanut aikaan 09.10.2016 klo 09:55 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä soroppi kirjoittanut 09.10.2016 klo 09:55

Multa kysyttiin eilen illalla mitä mulle kuuluu. Siinä tilanteessa, niiden ihmisten kanssa, ei tullut mieleen oikein mitään mikä olis ollut mielenkiintoista, ja mitä olisi tuntunut turvalliselta kertoa. Täällä ehkä tuntuis.

Nyt, kun tuntuu että voi vähän paremmin, tekee mieli kirjoittaa. Vähän pelkään että alan kertomaan selviytymistarinaa, jossa kerron miten kaikki on mennyt niin loistavasti ja kyllä, ihan omalla toiminnalla olen tänne asti selvinnyt. Mikä ei kyllä yhtään pidä paikkaansa.

Olen inhonnut koko sanaa viime keväästä lähtien. Silloin kävin yhdessä mielenterveyskuntoutujien omaisille tarkoitetussa tuki-ryhmässä. Ekoilla tapaamiskerroilla ryhmäläisiltä kysyttiin toiveita, ja eräs nainen, jolla ei ollut oman kertomuksensa mukaan enää kotona ”tilanne päällä” napsautti jämäkästi että hänen mielestään ryhmässä pitäisi jakaa selviytymistarinoita, että niitä hän uskoi kaikkien ryhmäläisten tarvitsevan. Mä pidin sisälläni sen, miten pahalta se musta tuntui, sillon, niin kuin mä useimmiten yritän tehdä. Tapaamisen jälkeen kyllä hajotti, ja rankasti.

Luulen, että se tuntui niin pahalta, koska sillä hetkellä elin keskellä omaa kriisiäni. Enkä ollut yhtään varma siitä selviäisinkö siitä (ikinä koskaan milloinkaan). Enkä vieläkään ole, vaikka näyttääkin paremmalta kuin pari kuukautta sitten.

Ehkei se edes ole asia, josta pitäisi selviytyä, tai päästä yli. Tämä sarjakuva (http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/03/20/kuningatar-alkoholin-sarjakuva-prosessi ) iski (ja itketti) minua joku aika sitten. Vähän niin kuin näiden kirjoitteleminen itkettää nyt. Vaikka voinkin paremmin. Enimmäkseen. Vaikka stressihormonit onkin olleet tapissa niin pitkään, ettei kroppa oikein osaa palautua.

Melatoniini auttaa nukkumaan, useimmiten. En vaan tiedä miten pitkään sitä pitää käyttää. Jotenkin pelkään että se sotkee mun kropan normaalit systeemit, mutta toisaalta niin kyllä tekee pitkäkestoinen stressikin. Ehkä se melatoniini on kuitenkin pienempi paha.

Viime viikolla oli yksi paniikkikohtaus – tässä kohtaa muistan aina yhden terveyskeskuslääkärin huomautuksen, ettei kyllä kuulosta ihan tyypilliseltä paniikkikohtaus-oireilulta. Oli mikä oli, mutta löysin itseni eteisen matolta, itkien ja henkeä haukkoen.

Jollakin kornilla tavalla olen jopa kiitollinen näistä fyysisistä oireista. Ehkä siksi että ne on vähemmän pelottavia kuin jotkin muut. Ehkä mä niiden ansiosta huomaan, että on aika hellittää, muuttaa jotakin. Kun vaan tietäs mitä, ja miten. Yksi terapeutti neuvo mulle joskus semmoisen itsemyötätunto-harjoituksen. Musta tuntuu että mun elämä sujuis paremmin, jos mä osaisin rakastaa itseäni vähän enemmän. Jos en aina asettais muiden tarpeita omieni edelle.

Ehkä sitä vois oppia. Ja ehkä sitä harjoitusta kannattaa tehdä, vaikka se ei aina tunnukaan sujuvan.

***

Päädyin vauvaantuneen kaverin Facebook-tykkäyksen kautta lukemaan lähiömutsi-blogia. Välillä haaveilen äitiydestä. Mutta pelkään, että jos mulla on vaikeuksia pysyä kasassa ihan muunkin elämän kanssa, miten mä selviytyisin lapsen kanssa. Vaikka toisaalta tuntuu siltä, että ehkä perhe/lapsi jollakin tavalla olis just sitä mitä tarvitsisin, jotakin mikä pakottaa lähtemään töistä ajallaan. Ei vaan tunnu oikeelta lasta kohtaan hankkia sitä niin kauan kuin ei oo varma, selviääkö sen kanssa. Jotenkin tuntuu että pitäis olla itse ensin paremmassa kunnossa.

Pelkään vaan, että sitä päivää ei tule, milloin olisin omasta mielestäni riittävän ”vakaalla pohjalla”, että tosissaan uskaltaisin ryhtyä lisääntymään.

No, mutta. Aika lähteä kirkkoon. Olen alkanut käydä siellä taas, ehtiessäni. Tiedä sitten kertooko se siitä että mieleni voi paremmin tai huonommin.

Käyttäjä Pompula kirjoittanut 09.10.2016 klo 21:27

Kiitos tuosta sarjakuvalinkistä soroppi! 🙂

Käyttäjä soroppi kirjoittanut 10.10.2016 klo 20:51

Pompula kirjoitti 9.10.2016 21:27

Kiitos tuosta sarjakuvalinkistä soroppi! 🙂

Kivaa jos miellytti 🙂

Tänään oli ihan ok päivä vaikka olinkin aika väsynyt. Lähdin töistä jo lounaan jälkeen (viime viikolla kertyi niin paljon ylitunteja, että pystyin tekemään sen potematta huonoa omaatuntoa) kun tuntui, että en jaksa keskittyä mihinkään enkä saa mitään aikaiseksi. Työkaveri (jolle sanoin lähteväni kotiin) taisi jäädä siihen uskoon että olen tulossa kipeäksi, enkä korjannut sitä, vaikka olen aika varma että kysymys oli vaan väsymyksestä. Viime viikko oli sellaista retuutusta että koen ansainneeni vähän kevyemmän aloituksen.

Eilen intouduin ajamaan retkelle aika matkan päähän. Vetkuttelin päivällä lähtöä niin pitkään (laiskotti), että pääsin lähtemään paljon myöhemmin kuin olisin toivonut enkä ehtinyt olla maastossa kovin pitkään. Kuitenkin, kivaa että tuli lähdettyä. Auringonlasku oli aika jees, ja nuotion sytyttely-yritykset ovat aina hupaisia (meni siinä sanomalehteä ja pahvinpala poikineen ennen kuin sain makkaratulet tehtyä). Pitkokset erottuivat hyvin hämärälläkin, joten paluumatka oli oikeestaan kivalla tavalla jännä vaikkei maisemista enää juuri voinut nauttiakaan. Apukuski olisi kyllä ollut poikaa paluumatkalla.

Vähän karsastelen sitä että tulin laittaneeksi viestiketjulle noin itsekeskeisen otsikon. 🤔 Mutta, koska olen dahliakukan fani, ja koska (näin yritän tolkuttaa itselleni) mun kuulumiset on yhtä tärkeitä kuin kenen tahansa muunkin, menköön. Pystynen elämään sen kanssa. 🙂

Käyttäjä soroppi kirjoittanut 14.10.2016 klo 03:12

Väsyttää. Ajatukset alkaa hidastua sillä tavalla lyhyiksi ja töksähtäviksi, että ehkä pääsen kohtapuoliin unille. Jos en ala ottamaan kierroksia jostakin muusta.

Mua on viime aikoina valvottanut kovasti ihastumiset. Sinänsä ihan (oikein 🙂 ) kivoja tunteita, enkä koe tarpeelliseksi kokea niistä huonoa omaatuntoa (vaikka parisuhteessa olenkin) niin kauan kuin asia pysyy pääni sisässä eikä etene tekojen asteelle. Siltikin. Turhauttavaa kelata päässään uudestaan ja uudestaan kaikkia pikkueleitä ja vastaavia, ja arvailla mitä kyseinen henkilö minusta oikein ajattelee. Toisinaan toivon, ettei ajattelisi paljoa mitään. Olisi jollakin tavalla helpompaa.

Joskus mietin, onko mun aivoissa sellainen mekanismi että (koska vähän huono isäsuhde) ihastun automaattisesti kaikkiin miehiin, jotka ovat edes jossakin määrin kiinnostuneita siitä miten mulla menee, tai jossakin tilanteessa suhtautuvat minuun yhtään huolehtivasti. Vaikka se kiinnostus olisi luonteeltaan pelkästään ammatillista. Phuh.

😴

Käyttäjä jaana6 kirjoittanut 15.10.2016 klo 14:14

soroppi kirjoitti 14.10.2016 3:12

Väsyttää. Ajatukset alkaa hidastua sillä tavalla lyhyiksi ja töksähtäviksi, että ehkä pääsen kohtapuoliin unille. Jos en ala ottamaan kierroksia jostakin muusta.

Mua on viime aikoina valvottanut kovasti ihastumiset. Sinänsä ihan (oikein 🙂 ) kivoja tunteita, enkä koe tarpeelliseksi kokea niistä huonoa omaatuntoa (vaikka parisuhteessa olenkin) niin kauan kuin asia pysyy pääni sisässä eikä etene tekojen asteelle. Siltikin. Turhauttavaa kelata päässään uudestaan ja uudestaan kaikkia pikkueleitä ja vastaavia, ja arvailla mitä kyseinen henkilö minusta oikein ajattelee. Toisinaan toivon, ettei ajattelisi paljoa mitään. Olisi jollakin tavalla helpompaa.

Joskus mietin, onko mun aivoissa sellainen mekanismi että (koska vähän huono isäsuhde) ihastun automaattisesti kaikkiin miehiin, jotka ovat edes jossakin määrin kiinnostuneita siitä miten mulla menee, tai jossakin tilanteessa suhtautuvat minuun yhtään huolehtivasti. Vaikka se kiinnostus olisi luonteeltaan pelkästään ammatillista. Phuh.

😴

Minulla on kokemuksia jotka ovat häkellyttäviä ihastumisia, esim. lääkäriin joka hoitaa minua seuraavaksi. Jonka tähden menen mielummin nais-lääkärille.
Sillä saattaa olla merkitystä millainen isä suhde on ollut, minulla oli ihan hyvä, vaikka
isäni oli aikamoinen tyranni kotonamme, puhumattakaan ryyppy putkista.
Hyvää jatkoa sinulle.

Käyttäjä soroppi kirjoittanut 15.10.2016 klo 19:19

Paniikkikohtaus, tällä kertaa julkinen.

Kävimme syömässä/kahvittelemassa poikaystävän vanhempien luona, ja siellä keskusteluun tuli jotenkin ikävä sävy, joka alkoi ahdistamaan minua. Olisi tehnyt mieli mennä pöydän alle (olen ottanut sen tavaksi poikaystäväni kanssa silloin, kun satumme puhumaan puhelimessa jostain mikä ahdistaa minua), mutta tyydyin lähtemään huoneesta ja istumaan itsekseni keittiössä siihen asti, että lähdimme.

Poikaystäväni kämpille oli illalla tulossa joku ihminen jota poikaystäväni yrittää auttaa. Järkeilimme aikaisemmin, että ehkä (kyseisen henkilön yksityisyydensuojan/ mukavuuden kannalta) olisi parempi jos minä en olisi asunnossa. Siinä mielessä ikävää, ettei lauantai-iltaisin oikein auki sellaisia julkisia tiloja, joihin voisin mennä ja joissa tuntisin oloni turvalliseksi.

Sain avaimet poikaystäväni työpaikalle. Kävellessäni tänne itketti ja ahdisti (en oikein ehtinyt rauhoittua sen kahviepisodin jälkeen), happi ei meinannut riittää. Nyt on ollut itsemurha-asiat niin tapetilla että huomasin kiinnittäväni ihan suhteettoman paljon (?) huomiota autoihin ja raitiovaunuihin. Jotenkin yritin keskittyä kovasti siihen etten jäisi alle, kun ei ollut heijastinta ja mieli oli aika kuohuksissa.

Ensimmäisellä yrittämällä ulko-oven ovikoodi ei toiminut. Kadulla oli pariskunta, josta nainen kysyi minulta ilmeisesti eikö jompikumpi heistä ollutkin sanonut jotain, vaikka en ollut kuunnellut yhtään. Olin niin paniikissa, että mutisin jotain emmätietää ja lähdin kävelemään "eikö ovikoodi mene oikein" korvissa. Menin lähimpään porttikolviin hyperventiloimaan, ja siinä kävi joku nainen juttelemassa mulle ja sanoin selitykseksi että on paniikkikohtaus, ja että se varmaan menee ohi kun pääsen johonkin turvalliseen paikkaan missä voin rauhottua. Fiksu tyyppi kyllä, kysyi voiko lähteä pois ennen kuin lähti. Hetken päästä yritin uudestaan työpaikalle (kurkistin ensin porttiholvista, että kadulla riidellyt (?) parikunta oli kadonnut) ja pääsin sisään.

Vähän kyllä pelottaa olla yksin juuri nyt, mutta kaipa mä selviän. Vähän harmi, että ahdistuslääkkeet ei tulleet rinkasta mukaan. Ainahan sitä voi tietty soittaa päivystykseen, tai poikaystäväkin sanoi että sille voi soittaa jos tarttee. En vaan haluaisi häiritä. Ketään. Mitään.

Jos menis sinne pöydän alle nyt. Ja lukis romaania. Tai pelaisi wesnothia. Tai katsoisi mitä leffoja teattereissa menee (vaikka ajatus julkisille paikoille lähtemisestä ei houkuttele kyllä yhtään). Lenkkivaatteetkin olisi, mutta ehkä ei juuri nyt tee mieli lähteä uudestaan tuonne liikenteen sekaan. Joogais?

Mieliala aaltoilee ajatusten myötä: ajatukset lukemisesta, tietokoneella pelaamisesta, liikkumisesta tai mielikuvitusmaailmoihin keskittymisestä (olen käynyt tänä syksynä luovan kirjoittamisen kurssilla, ja mielessä olisi parikin tarinaa joita pyörittelisin mielelläni) rauhoittavat, vaikka niihin ei vielä ole ryhtynytkään. Ainakin tämä viesti on venynyt jo niin pitkäksi, että piti välillä nousta laittamaan läppärin johto seinään.

Ilmastointi on sen verran kovalla että minua viluttaa, tai ehkä olen vaan vähän väsynyt.

Käyttäjä Pompula kirjoittanut 15.10.2016 klo 20:56

Tiedän noin suunnilleen miltä sinusta on tuntunut. Itseäni ahdistaa riitely ja ikävä tunnelma enemmän, kuin normi ihmisellä. Haluan ensimmäiseksi pois, pakoon, jos mahdollista. Onko ok olla siellä poikaystävän työpaikalla? Olisithan minun mielestäni voinut jäädä poikaystäväsi luokse. Minua paleltaa myös. Ääreisverenkierto on vähän huono. Toivottavasti huomenna on jo parempi päivä 🙂

Käyttäjä soroppi kirjoittanut 16.10.2016 klo 11:56

Kiitos jaana6 ja pompula hyvistä toivotuksista 🙂

jaana6, mun isä joi (juo) kans aika paljon, mut putkiksi se taisi mennä lähinnä loma-aikoina. Se ei (onneksi) ollut mitenkään väkivaltainen tai edes erityisen riitainen, kunhan vaan vetäytyi aina jonnekin mököttämään ja jätti arjen ja perhe-elämän pyörittämisen äidille. Oon välillä ollut sille tosi vihainen siitä, että se valitsi alkoholin (näin koin) meidän perheen sijaan, vaikka toisaalta en tiedä miten paljon valinnanvaraa päihderiippuvaisella on.

Ilta työpaikalla lähti sujumaan ihan hyvin sen jälkeen kun olin käynyt kirjoittamassa pitkän avautumisviestin tänne. Venyttelin vähän ja kuuntelin semmoista luonnonääni-rentoutusmusiikkia, kävin verottamassa kahvihuoneesta kuumaa vettä ja yhden teepussin, ja sitten päädyin lueskelemaan ja kirjoittelemaan vähän lisää viestejä tänne.

Nyt taas poikakaverin luona, mukavaa kyllä kun täällä on saanut yöt nukuttua niin hyvin. Näin viime yönä hassua hiihtounta, jossa oli sellainen yhden kansallispuiston ympäri menevä pitkä hiihtoreitti. Uni jatkui jotenkin useita päiviä, joista yhtenä väsytti ja hiihdin vaan semmoisen pikkulenkin, mutta aika monta kertaa yritin myös sitä pitempää maratonhiihtoa. Kertaakaan en päässyt sitä kokonaan ympäri, mutta se ei haitannut koska pystyin menemään osan matkaa autolla. Sitä en vaan tiedä, mistä se auto aina tuli tai minne sen jätin, mutta eihän unissa kaiken tartte olla ihan loogista.

Ömmöm, olikohan muuten eilisessä ahdistuksessa jotain tekemistä sen kanssa että koin poikaystäväni valitsevan mieluummin sen toisen tyypin kuin minun auttamiseni? No, tuskinpa sillä hirveästi merkitystä mutta ihan kiinnostavaa huomata.

Käyttäjä soroppi kirjoittanut 16.10.2016 klo 19:26

Tänään toiset sukujuhlat. (Poikaystävän siskon lasten synttärit.) Jälkiviisaana voisi havainnoida, että työreissun päälle olisi ollut kiva viettää leppoisampi viikonloppu, enemmällä kahdenkeskisellä ajalla ja lepäillen mutta tällä kertaa näin. Kuitenkin, juuri ennen juhliin lähtöä panikoin niin pahasti että poikaystävänikin (joka on aika lääkevastainen) kannatti ahdistuslääkettä (Oxazepamin, tms). Eipähän tullut julkista kohtausta, vaikka vähän työkuvioista kyseiselle siskolle kertoessa meinasikin alkaa itkettämään.

Poikaystäväni äiti (joka vissiin huomasi pahan oloni eilen) oli pyytänyt välittämään mulle viestin että vaikka he korottavat ääntään, he eivät ajattele sitä riitelynä. No, mulla on tällä hetkellä sellainen vaihe että reagoin silti aika voimakkaasti sellaiseen. Toivottavasti terapiasta on apua siihen, joskun siihen pääsen.

Kaipa se oli hyvä että kävin juhlissa, keksejä ja kakkua. Nyt junassa kotimatkalla. Olo on ihan tokkurainen siitä rauhoittavasta. Jos jaksaisi puolittaa ne, selviäisiköhän vähemmillä sivuvaikutuksilla?

Käyttäjä soroppi kirjoittanut 17.10.2016 klo 06:35

(Noh, kylläpäs minä nyt tänne kirjoittelen.)

Mutta halusin tulla kertomaan, että sain Kelalta myöntävän päätöksen kuntoutuspsykoterapiasta. Siitä olen iloinen. 🙂

Käyttäjä jaana6 kirjoittanut 17.10.2016 klo 10:31

Hei soroppi.
Kiva että jaksa käydä kyläilemässä ja juhlimassa.
Itse aion linnoittautua kotiin pariksi viikoksi, ehkä saan jopa kotityöt tehtyä.

Käyttäjä soroppi kirjoittanut 17.10.2016 klo 17:34

jaana6 kirjoitti 17.10.2016 10:31

Hei soroppi.
Kiva että jaksa käydä kyläilemässä ja juhlimassa.
Itse aion linnoittautua kotiin pariksi viikoksi, ehkä saan jopa kotityöt tehtyä.

Joo, yleisesti ottaen oon kyllä ihan kiitollinen siitä että olen suhteellisen hyvässä kunnossa, vaikka välillä mieli krakaakin.

Käyttäjä jaana6 kirjoittanut 17.10.2016 klo 19:37

Jotain vain kirjoittaakseni, aloin miettiä että paniikkikohtaukset ovat todella kamalia, ikinä
ei tiedosta ajoissa, mistä kenkä puristaa, eikä voi kesken matkaa sitä oikein millään alkaa oikomaan, sama se vaikka olisi kivi kengässä, sen poistaminen vaatii kengän ottamista jalasta, joka on ylipainoiselle yhdellä jalalla seisoessa lähes mahdotonta.
Yhteenaikaan tuli radiosta hyviä versioita siitä miten kengät ovat jalassa.
Nykyään sieltä tulee tuota itä-eurooppalaista musiikkia, pitäs vaihtaa kanavaa, ja silloin
sieltä tulee parempaako ohjelmaa, kaikkea kanssa. Sama se yksi radio kanava tai toinen
radio kanava, samanlaista ohjelmaa, kieli vain on erillainen.
Nuoruudessani kävin tanssimassa, enää en varmaan edes osaisi tanssia, pysyisinkö edes
pystyssä kuin musiikki sois, tanssilattialla, menisinkö musiikin tahdissa eteenpäin, ennen
kuin lähistöllä ois muita tanssijoita, voisikohan vielä tanssia yksin tässä iässä.
Ei kukaan minua tanssita kuitenkaan, vaikka menisin tanssilattian laidalle odottamaan
omaa vuoroani.

Käyttäjä soroppi kirjoittanut 18.10.2016 klo 08:29

Kiva että jaana kirjoitit 🙂

Psyk. sairaanhoitaja neuvoi mulle joskus hyvän suhtautumistavan paniikkikohtauksiin, ja siitä on ollut mulle aika paljonkin apua. Voin kertoo sen myöhemmin, nyt mun pitäisi olla jo töissä.

Käyttäjä jaana6 kirjoittanut 18.10.2016 klo 13:33

Hei soroppi.
Tykkäätkö käydä töissä?

Käyttäjä Pompula kirjoittanut 18.10.2016 klo 13:40

Onneksi olkoon tuosta kuntoutuspsykoterapiapäätöksestä, soroppi! 🙂