Tunne siitä, että voimat loppuvat

Tunne siitä, että voimat loppuvat

Käyttäjä star-crossed aloittanut aikaan 10.08.2017 klo 21:26 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä star-crossed kirjoittanut 10.08.2017 klo 21:26

Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.

Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.

Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.

Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.

Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.

Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?

En tiedä mitä tekisin.

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 08.05.2019 klo 21:05

Taidan heivata eteisen peilin hittoon. Tuli taas epähuomiossa nostettua katse siihen ulos mennessä ja voi saasta mikä taikinanaama sieltä katsoi takaisin. Teki mieli jäädä neljän seinän sisään, mutta pakotin itseni kuitenkin lähtemään. Koko ajan oli korostuneen itsetietoinen olo ja teki mieli vetää huppu päähän ja nyörit tiukaksi.

Muuten on ollut ihan jees fiilis viime päivinä.

Paitsi että tuosta peiliepisodista tuli mieleen, että kohta puoleen pitäisi käydä kampaajalla. Sitten taas joutuu kärsien kiemurrellen omaa pärstäänsä katsella. 😫

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 13.05.2019 klo 17:39

Polttava parisuhteen kaipaus taitaa olla mennyt ohi, tältä erää ainakin. 😌 *koputtaa puuta* Johon sitä riemua kestikin reilut 3 kuukautta. Yksinäisyys ja parisuhteen kaipuu ovat kyllä edelleenkin mielessä, mutta nyt sellaisena kevyenä haaveena, jossa mietin, että olisipa kiva kun olisi joku, jonka kanssa voisi puhua vaikkapa puutarhan laitosta tai pohtia, että mitä yrttejä yritettäisiin kasvattaa.

Muutenkin on menossa suvantovaihe ahdistuksen suhteen. Tosin viikonloppuna töiden jälkeen oli pieni ahdistuspiikki, kun töissä piti vähän luovia ja oli minusta riippumattomia jännitteitä. Nukkumaan mennessä pelotti, että edessä on taas ahdistuneen piehtaroinnin täytteinen yö, mutta sainkin ihan hyvin nukuttua.

Mutta aikaansaamisen kanssa on edelleen niin ja näin. Onko tämä sitten energian puutetta vain keskittymiskyvyttömyyttä, tiedä häntä. Vähän normaalia väsyneempi olen kyllä ollut.

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 17.05.2019 klo 02:15

Mitenhän paljon minulta on jäänyt asioita tekemättä ja kokematta yksinäisyyteni takia? Lopetin ala-asteella neljännen luokan jälkeen kouludiskoissa käymisen, koska niihin olisi pitänyt mennä yksin. En mennyt lukiossa vanhojen tansseihin enkä penkkareihin. Konsertteja, joihin yksin meneminen oli liian iso pala. Ruokia, joita en ole tehnyt, koska en viitsi yrittää valmistaa vain itselleni.

Ja sitten kun nyhvää miltei koko vapaa-aikansa kotona, niin ei myöskään koskaan saa niitä ihmiskontakteja.

Puoliksi eletty elämäni. 😕

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 18.05.2019 klo 21:39

Minä en välillä tunne itseäni. Tai ehkä osuvampi ilmaus olisi, etten ymmärrä omaa ristiriitaisuuttani.

Tällä viikolla on ollut aika paljon kaikenlaista menoa. Ja minä huomasin nauttivani ihmisten seurasta! 😲 Enkä ainoastaan nauttinut, vaan osasin myös olla seurallinen. Eikä jännittänyt tai ahdistanut, en murehtinut etukäteen mokaavani jotenkin, enkä tuntenut häpeää. Rupattelin tuosta noin vaan ventovieraiden ja nimeltä tuttujen kanssa! 😎

En valita tilanteesta, mutten ymmärrä sitä. Miten voi olla, että välillä kotoa lähteminen on ylettömän vaikeaa, nyt taas suorastaan pursuan sosiaalisuutta? Niin kuin minussa asuisi kaksi täysin erilaista persoonaa, joista se ahdistuneempi on yleensä se dominoivampi. Miksen minä aina tai ainakin useinmiten voisi olla näin seurallinen? Elämä olisi niin paljon helpompaa.

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 20.05.2019 klo 10:55

Heti kun on vähänkin kuumempi niin en saa unta. Ja se on huono juttu myös siksi että valveilla piehtaroidessa ahdistaneet ajatukset puskevat pintaan.

Nyt murehdin viime viikonloppuna tekemääni mokaa. Eräs asia meni teknisesti oikein, mutta ei tyylipuhtaasti kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, mikä saattoi loukata erästä henkilöä. Asia vaivaa minua ja tunnen itseni tyhmäksi ja epäluotettavaksi. Hitto kun en osaa tehdä yksinkertaistakaan asiaa oikein.

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 21.05.2019 klo 19:49

Jos viikonloppuna olikin seurallinen ja energinen olo, niin nyt sitten väsyttää. Hirvittää, sillä joskus väsymys ennakoi ahdistuksen nousua. Toisaalta minä juuri aloitin allergialääkkeen syömisen, mutta ei ebastiini ennenkään ole aiheuttanut minulle väsymystä.

Käyttäjä soroppi kirjoittanut 21.05.2019 klo 21:27

Hei Nótt, kivaa lukea pitkästä aikaa juttujasi.

Kai meissä useimmissa on monenlaisia piirteitä, ja se mikä tulee päällimmäisenä näkyviin riippuu monesta asiasta (tämä on nyt niin ympäripyöreä ja mitäänsanomaton toteamus, että kun kuvittelen miltä se näyttää ulkopuolisen silmin, alkaa naurattaa. Kuulosti se ihan fiksulta omassa mielessäni, joo-o 😄).

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 22.05.2019 klo 19:51

Sataa ihan kunnolla vettä. Ihanaa! 😄 Rakastan sateen ropinaa ja sateen raikastamaa ilmaa.

Moikka soroppi! Tottahan sinä turiset. 🙂 Ja tosi kiva kuulla, että näitä pennin ajatuksiani jaksaa edes joku lukea.

On vaan niin hämmentävää, miten eri tavoin sitä voikaan käyttäytyä samanoloisissa tilanteissa. Kumpa ymmärtäisin, että mitkä tekijät saivat tuon puolen esiin, niin ehkä sitten olisi mahdollista päästää supliikimpi puoleni useamminkin valloilleen.

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 23.05.2019 klo 19:10

Tänään iski läskiahdistus. 😟

Siis miten minä en onnistu ollenkaan painon pudotuksessa? Tiedän, ettei ruokavalioni oli täydellinen ja liikkuakin saisin enemmän ja tehokkaammin, mutta mielestäni ne eivät täysin selitä tätä läskimäärää. Noin 7-8 vuotta sitten söin ja liikuin about samalla tavalla kuin nyt, mutta silloin paino tuntui putoavan kuin itsestään ja olo oli mitä energisin.

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 25.05.2019 klo 23:12

Yllätin taas positiivisesti itseni. Puolituttu kertoili matkasuunnitelmistaan, oikein sellaista kerran elämässä -reissusta, ja kateuden sijasta olin vain iloinen hänen puolestaan.

Läskiahdistus vaivaa vieläkin. Ostin muotoilevat sukkahouset, jos ne vaikka tasoittasivatkin edes hieman pahimpia kumpuja.

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 28.05.2019 klo 16:48

Eilen illalla alkoi lievä ahdistus- ja alemmuuskompleksikohtaus. Nukuin sitten yön huonosti. Nyt on taas parempi, joskin aika nuutunut olo.

En ymmärrä, että mistä tämä kohtaus tuli. Jos olisin sählännyt jotenkin, niin sen vielä ymmärtäisin, mutta itse asiassa minulla on ollut viime aikoina ihan hyvä fiilis. Eilenkin oli kiva, hieman hyvällä tavalla jännittäväkin päivä. Onko nyt niin, että mikä tahansa yllyke, myös positiiviset asiat, voivat laukaista paskan olon? Se olisi todella, todella inhottavaa, jos pitäisi yrittää elää mahdollisimman tylsän tasaista elämää.

Positiivista tässä taas oli se, että jyrkän binäärisen minä ruma ihmissaasta, kaikki muut virheettömiä yli-ihmisiä -tunteen keskelläkin osasin järjellä ajatella, että ei tämä sentään ihan noin mustavalkoista voi olla.

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 01.06.2019 klo 17:08

Kesäkuusta on näillä näkymin tulossa hiljainen: ei töitä, ei menoja, ei mitään. Vähän pelottaa, että miten kuukausi menee, jos vain nyhvään kotona yksin vellomassa omissa ajatuksissani. Yksin, aina vain yksin.

Pitäisi yrittää keksiä joku mielekäs projekti ajankuluksi, mutta tiedän, etten kuitenkaan saisi sitä aikaan.

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 04.06.2019 klo 19:36

Mahtavaa! En saanut edellistä viestiäni postattua, koska en muka ollut kirjautunut sisään. 😠

Anyway! Pelottaa vähän lähestyvä hellejakso. Jos sisälämpötila nousee vähääkään, niin en saa kunnolla nukutuksi. Lisäksi jostain itselleni tuntemattomasta syystä lämmin ja kostea ilma aiheuttaa minulle joskus päänsärkyä.

Selkä on taas kenkkuillut. Ei se varsinaisesti ole kipeä, vaan etenkin aamuisin tönkkö. Koko ajan on tunne, että pitäisi venytellä, mutta mikään määrä venyttelyä ei tunnetta poista.

Kiusaamiskeskustelusta tuli mieleen. Ystävyyssuhteita pidetään etenkin nuorille erittäin tärkeänä, koska niiden avulla nuori katkoo riippuvuussuhteita vanhempiinsa. Minulla ei ollut nuorena yhden ainutta ystävää, kaveria tai edes hyvänpäiväntuttua. Yksinäisyyden ja kiusaamisen seurauksena minä hautauduin entistä tiukemmin kotiini. En koskaan käynyt missään tai harrastanut mitään. Eli elämättömän elämäni historia on varsin pitkä.

Mutta entä jos en olekaan (edes) koskaan kunnolla päässyt omille jaloilleni? Olen hyvää vauhtia keski-ikäistymässä, mutta mietin edelleen, että mitä vanhempani tekemisistäni ajattelevat. Tunnen edelleen painetta antaa vanhemmilleni brassailun aihetta. Pyrin joskus edelleenkin miellyttämään vanhempiani, vaikka asia ei itseäni kiinnostaisikaan. Eivät he suoranaisesti vaadi minua toimimaan näin, mutta heidän asettamansa toiveet ja ahtaat raamit vain ovat juuttuneet päähäni. Eli oma vikana.

Jossain tuli vastaan jokunen päivä sitten kuvaava sitaatti: I'm being murdered by my own mind.

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 05.06.2019 klo 18:56

Tämä nainen repäisi ja osti elämänsä ensimmäiset alusasujen erikoisliikkeestä hommatut rintsikat. Tähän asti olen käyttänyt markettiliivejä. Sovittaminen hermostutti vähän, koska en muutenkaan tykkää sovittaa mitään, koska siinä joutuu katselemaan itseään peilistä, ja nyt vielä oli myyjä auttamassa sovittamisessa ja oikean koon löytämisessä. Mutta yllättäen tursuava taikinamahani ei vaivannutkaan minua. 🙂 Katsoin vain, että siinähän tuo hyllyy.

Pitäisi varmaan äkkiä käydä kampaajalla ennen kuin tämä omituinen hyvä vire katoaa.

Käyttäjä Ayale kirjoittanut 06.06.2019 klo 13:42

Ihana kuvaus Nótt ostosreissustasi!