Masennus on minulla ihan todettu diagnoosi, ei tarvitse sitä paljoa arvailla. Vaikka ei olisikaan, niin jatkuva alakuloisuus, väsymys ja aikaansaamattomuus ovat hyviä indikaattoreita.

Masennukseni ilmenee pääasiassa lamaantumisena. Asioiden tekeminen on vaikeaa, ja vähemmän kiinnostavia asioita tulee lykättyä hamaan ikuisuuteen. Harrastukset ja muut itselle mieluiset asiat ovat niitä, jotka pitävät pään edes vähän kasassa, mutta ne syövät aikaa kaikelta "tärkeämmältä" tekemiseltä. Vaikka ihmissuhteeni ovat hyvät, en jaksa kovinkaan usein harrastusten ulkopuolella lähteä mihinkään viettämään aikaa.

Olen yksinäinen, mikä entisestään lisää alakuloisuutta ja huonontaa mielialaa. Masennus painaa enemmän, jolloin on entistä vaikeampi ottaa kontaktia muihin ihmisiin, minkä vuoksi yksinäisyyden kokemus voimistuu. Kierre on viheliäinen, mutta vaikka tiedostan sen, ei minulla oikein ole asiaan ratkaisua.

Lapsi tuo arkeen rutiinia ja rakennetta, ja voinkin paremmin niinä viikkoina kun hän on luonani. Nojaan ehkä liiaksikin hänen läsnäoloonsa silloin. Silti on vaikea lähteä lapsen kanssa mihinkään, ja leikkiminen tai lukeminenkin ovat usein jonkinlaisen, tosin matalan, kynnyksen takana. Käymme kuitenkin suht usein muiden lapsiperheiden luona, pääasiassa omien harrastusteni vuoksi. Ajoittain pinnani on hiukan kireällä, mutta todella harvoin se napsahtaa. Olen melko paljon rauhallisempi ja pitkäpinnaisempi kuin lapsen äiti, masennuksesta huolimatta.

Lapsen äidin kriteerein kotonani on sotkuista, ja on totta, että en välttämättä jaksa niin aktiivisesti ylläpitää järjestystä kuin hän omassa kodissaan. Lapsi ei tunnu asiasta välittävän, mutta koen itse välillä huonoa omaatuntoa asiasta. En silti saa asialle juuri mitään tehtyä.

Ajoittain rahat ovat todella tiukalla, koska virastoasiointi on minulle todella vaikeaa ja asiat tuppaavat jäämään viime tinkaan. Elän selkeästi köyhyysrajan alapuolella, joten yleensä kotona on aika niukkaa, tosin panostan rahallisestikin enemmän sitten lapsiviikkoihin. Taloustilanne on valtava stressin aiheuttaja, minkä päälle virastoasiointi lamaannuttaa todella helposti, joten jätän sen mieluiten lapsivapaalle viikolle.

On hyvin yleinen tillanne tuo että elämä kulkee paremmin lapsiviikkojen ajan mutta "omilla viikoilla" se tuntuu jollain tavalla takkuisemmalta.

Kuulosti hyvältä että sinulla on harrastuksia (huomaa monikko) ja käytte myös lapsesi kanssa muiden lapsiperheiden luona "kuitenkin suht usein". Ihmissuhteet ja sosiaalinen aktiivisuus on minun mielestäni ns. suojaavia tekijöitä niin sinulle kuin lapsellesi.

Noihin virasto- ja rahahommiin tulee mieleen että joissakin kaupungeissa on lapsiperheiden vanhemmille omia palveluita tilanteissa, joissa rahat on tiukalla tai on kertymässä esim. vuokravelkaa.

Minun masennus ilmenee etenkin mielenkiinnon ja motivaation puutteena, aloitekyvyttömyytenä ja lamaannuttavana henkisenä väsymyksenä.

On todella vaikeaa innostua ja innostaa lapsia tekemään jotain uutta, on helpompi antaa asioiden vaan olla, ja jos lapset katsoo vaikka piirrettyjä tyytyväisenä, niin useinkaan en jaksa patistaa heitä tekemään jotain muuta. Tästä tietysti tulee sitten sanomista lasten äidin kanssa, kun hänen luonaan lapsilla on paljon tiukemmat rajat, ja hyvä tietysti näin.

Yritän kuitenkin osoittaa lapsille, että olen heistä kiinnostunut (vaikka itsestä ei masennuksen takia siltä tunnu), ja että olen heistä iloinen (vaikka masentuneena en tunne mitään) ja muutenkin antaa heille tukea ja turvaa. Jostain sitä energiaa tuohon löytyy silloin kun on lapsiviikko, mutta sitten seuraavalla viikolla nukutaan pois tuota energiavajetta ja ladataan akkuja.

Tunnen itseni tosi yksinäiseksi, ja vuoroviikkosysteemi ja pienet lapset aiheuttaa sen, että ei ole oikein harrastuksiakaan - eipä kyllä ole motivaatiota eikä jaksamista mitään aloittaakaan. Olisi kuitenkin kiva, jos olisi joku yhteisö tai porukka, mihin tuntisi kuuluvansa. Onneksi sentään nyt tulee kesä, niin on jo helpompaa vaan mennä lasten kanssa pihalle ja olla edes jotenkin yhteydessä ulkopuoliseen maailmaan. Omilla kavereilla ei juurikaan ole lapsia, ja sitten niillä, joilla on, on muutenkin niin paljon kiireitä, että ei tavata kuin harvakseltaan, muutaman kerran vuodessa ehkä.

Eniten sitä vaan toivoo, että oma vointi tästä paranisi jossain vaiheessa että jaksaisi olla paremmin lasten kanssa ja ehkä joskus jopa nauttia tästä ainutkertaisesta elämästä. Ennen kaikkea sitä toivoo ettei lapsille syntyisi mitään traumoja tai muita häiriöitä oman masennuksen takia. Lasten äiti muistaa aina säännöllisesti syyllistää minua ja masennustani kaikenlaisista lasten ongelmista, yritän ajatella että tuo on epäreilua mutta onhan siinä vähän ihan oikeaakin totuutta mukana - en varmasti ole yhtä hyvä vanhempana masentuneena kuin olisin "normaalina" ja kyllä varmasti esim. mun yksinäisyys tai väsymys heijastuu lastenkin käytökseen.

Kiitos kirjoituksestasi.  On erittäin arvokasta että pyrit osoittamaan lapsillesi välittäväsi heistä! Tärkeää on tehdä lapsille mahdollisimman hyvällä pyrkimyksellä selväksi että he eivät ole tilanteeseen syyllisiä ja näin alentaa lasten kokemaa ahdistusta.

Tuntemusten ja hankalien asioiden sanoittaminen on lasten kanssa tärkeää ja sitä kautta uskon myös pystyttävän välttämään lasten kokemaa haittaa vanhemman voidessa huonosti. Kun vaiettuja kokemuksia ja tuntemuksia sanoitetaan, perheenjäsenille muotoutuu kokemus yhteenkuuluvuudesta ja selviytymisestä.

Netissä on jonkin verran kättä pitempää olemassa näihin tilanteisiin ja itsekin selailen vinkkejä eri luennoilta. Yksi opas on tämä ja se on mielestäni kyllä käypää luettavaa. Myös tämän forumin osiossa "hyödyllisiä linkkejä" voi löytyä jotakin hyödyllistä näkökulmaa. https://www.mielenterveysseura.fi/fi/kehitt%C3%A4mistoiminta/lapset-ja-nuoret/toimiva-lapsi-perhe-ty%C3%B6

Tässä oli myöskin puhetta omasta jaksamisen puutteesta, joten mainittakoon että itselleen kannattaa hakea myös ihan konkreettisesti apua esim. kunnan perhetyöstä sekä toisaalta hoitoa omaan masennukseen. Paljon pystyy tekemään omin avuin mutta on tilanteita, joissa ammattiauttajan pakeille hakeutuminen tuo lisäarvoa omaan elämään. Voihan olla että hoitoa tulee päivittää tai taustalla on fyysisiä tekijöitä, jotka todetaan verikokeilla.

https://www.mielenterveysseura.fi/fi/kehitt%C3%A4mistoiminta/lapset-ja-nuoret/toimiva-lapsi-perhe-ty%C3%B6

Hei, kiitos viestistä, tuo opas oli hyvä ja mukavan realistiseen sävyyn kirjoitettu. En jaksa enää yhtäkään "masennuksesta paranee kuudessa viikossa" tsemppauslappusta.

Perheneuvolassa olen tosiaan käynyt juttelemassa, mutta apu sieltä jää melko ohueksi. Lähinnä saa vastailla psykologien kysymyksiin miten lasten kanssa toimin, ja aika vähiin jää sitten käytännön ohjeet ja vinkit että mitä pitäisi tehdä toisin. Jotenkin näiden kanssa toimimisessa ahdistaa myös sitten se jatkuvasti ympärillä pyörivä ajatus siitä, että huoltajuusasioihin aletaan puuttumaan, masennus kun olisi aika näppärä kohta vaikuttaa noihinkin järjestelyihin. Hieman tälläistä asennetta on myös tuolla perheneuvolassa ollut, vaikkakaan ei ole nyt ihan suoraan asiasta sanottu. Toivottavasti on vaan oman pään sisällä nyt nämä, mutta kyllä se vähän rajoittaa luottamusta ja avoimmuutta, kun on jatkuvasti "tuomiolla" vaikka yhtään mitään ikävää ei ole tapahtunut eikä olisi muutenkaan mitään syytä moiseen.

Oman hoidon suhteen alkaa olla nyt kaikki vaihtoehdot käyty, ainakaan en oikein keksi mitä muuta voisi lääkäriltä saada kun taas uusia lääkkeitä. Terapiassa nyt käyn myös, kai sekin nyt parempi on kun ei mitään. Vaikeahan näitä on itse arvioida mistä on hyötyä ja miten mikäkin auttaa, mutta lääkärin tai muun ammattilaisen ilmeisesti vielä vaikeampi. Ei auta kuin toivoa parempaa...

Vanhemmuudesta käytävät keskustelut on aina herkkiä paikkoja kyllä. Veikkaan että monella vanhemmalla on taustalla juuri tuo mainitsemasi pelko huoltajuusasioihin puuttumisesta. Toisaalta masennuksen yksi keskeinen piirre on taipumus tehdä negatiivisempia tulkintoja tilanteista ja samaan aikaan uskon että kaikilla näissä paikoissa työtään tekevillä ensisijainen tavoite on vanhemman toimijuuden tukeminen.

Yksi hyvä kirja, joka käsittelee masennuksen hoitamista suhteellisen laajalti eri vinkkeleistä on Aku Kopakkalan Suuri serotoniinihuijaus. Ei kannata otsikon perusteella olettaa tämän olevan mikään "kohuteos". Taitaa tällä Kopakkalalla olla netissäkin hyviä materiaaleja. Ja hyvä että käyt terapiassa. Yhdistelmällää terapia, lääkehoito, säännöllinen elämä ja terveet elämäntavat ollaan jo tehty aika paljon. Oman voinnin arvioinnissa auttaa erilaiset päiväkirjat merkinnät ja toisaalta arvioida miten kondiksen kanssa menikään esim. 6 kuukautta sitten. Missä asioissa ollaan menty eteenpäin, missä poljetaan paikallaan ja missä on tullut takapakkia. En tiedä onko nämä itsestään selvyyksiä ihmisille mutta toivottavasti näistä näkökulmista on jotain apua sinulle.