Millaista elämä on nyt, kun uskottomuudesta on pidempi aika

Millaista elämä on nyt, kun uskottomuudesta on pidempi aika

Käyttäjä Kallan tuoksu1 aloittanut aikaan 04.08.2015 klo 12:16 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Kallan tuoksu1 kirjoittanut 04.08.2015 klo 12:16

Pääsääntöisesti tällä palstalla ihmiset kirjoittavat, kun uskottomuus on juuri paljastunut ja shokkivaihe on pahin. Mutta harvemmin enää tuntemuksista ja elämästä, kun uskottomuudesta on kulunut jo useampi vuosi. Sen vuoksi ajattelin aloittaa ketjun, johon jokainen voi kertoa miten oma elämä nyt sujuu, samalla tämä ketju voi toimia päiväkirjana itselle. Ja lisäksi joku saa siitä suuntaviivoja päätöstensä tekoon.

Meillä miehen uskottomuudesta on nyt kulunut kaksi vuotta. Jäin miehen pyynnöstä avioliittoon, mies siis sanoi, että avioliittomme päättyy vain jos minä haen avioeroa. Hän haluaa kuulemma jatkaa kanssani. Meidän tarinamme on varmaankin aika perinteinen, mutta en silti tänäkään päivänä ymmärrä miksi mies petti. Tai siis sitä en ymmärrä, että oliko avioliitto muka niin huono että oikeutti pettämiseen. Ja kannattiko maksaa se hinta, että mies menettää aviovaimon, joka oli sydämestään aviovaimo. Minusta ei, kaiken olisi voinut korjata puhumalla. Mies ei koskaan, ei siis koskaan, ollut maininnut, että avioliitossa on jotain hänen mielestään pielessä. Itse olin tyytyväinen, en täysin tyytyväinen (ei kai kukaan ole), mutta en koskaan ajatellutkaan että me joskus eroaisimme tai että itse pettäisin. Olen sellainen peruskristillinen nainen, maailman uskollisin, joka oli rakentanut elämänsä perheen ja avioliiton varaan. Meillä siis on neljä alakouluikäistä lasta, avioliittoa takana 15 vuotta, yhdessä olemme olleet nyt 17 vuotta. Menimme aikoinaan rakkaudesta naimisiin. Mies kertoi minulle pettäneensä tuntemattoman yhden illan baarilöydöksen kanssa työmatkallaan. Mutta nykyään en oikein tiedä oliko kyseessä tuntematon henkilö, oliko henkilö mies vai nainen tai minkä maalainen. Mies ei ole kertonut mitään. Sukupuolitautitesteissä hän kävi moneen otteeseen. Heti uskottomuuden paljastumisen jälkeen, ja sitten muutaman kuukauden välein pari kertaa. En tiedä käyttikö mitään ehkäisyä, ehkä ei kun kerrran testeissä kävi. Vai mitä luulette? Meillä mies kertoi itse uskottomuudestaan minulle, en edes olisi osannut epäillä itse. Ja saman tien hän alkoi anelemaan anteeksiantoa ja että haluaa olla minun kanssani. Maailmani romahti. Kun aloin puhumaan avioerosta mies alkoi syyttämään minua uskottomuuteen johtaneista syistä. Pettämisen syiksi hän kertoi humalatilan, meillä on kuulemma liian vähän seksiä (2-3 kertaa viikossa liian vähän), liian vähän seksileluja, minä kuulemma en pukeudu seksikkäästi (verkkarit kotikäytössä on kuulemma huono), alusvaatteeni ja pyjamani ovat epäseksikkäät (ei saa olla puuvillaisia) ja lisäksi en kuulemma kehu häntä tarpeeksi (esimerkiksi jos hän oma-aloitteisesti imuroi niin häntä pitäisi kehua siitä). Lisäksi hänen mielestään me keskustelimme liian vähän, tosin hän ei osannut kertoa että mistä meidän pitäisi keskustella enemmän. MIKSI hän ei ollut koskaan edes puhunut tällaisesta minulle? Kyllä minä mieluummin olisin käynyt ostamassa pornahtavia alushousuja kaupasta miehen silmäniloksi, jos hän niistä pitää, kuin että hän tuhoaa yhden avioliiton uskottomuudellaan!

Jäin avioliittoon pitkälti järkisyistä. Sydän käski ja käskeen edelleen eroamaan. Mutta liian paljon olisin menettänyt erossa. Olisin erossa menettänyt puolet lasten ajasta, kotitalomme joka on ollut lastenkin koti heidän koko elämänsä ajan, taloudellisen vakauden, eikä minulla olisi mitään turvaverkkoja. Huonon miehen menetystä sen sijaan en surrut mahdollisessa erossa. Kaikki oli lähinnä lapsiin ja talouteen liittyvää.

Millaista elämämme on nykyään, kaksi vuotta miehen uskottomuuden jälkeen?

*Minä eli aviovaimo eli petetty:
En valitettavsti enää kunnioita ja arvosta miestä, en pysty luottamaan häneen. Enkä edes haluakaan, en halua enää hajota pirstaleiksi jos mies taas keksii jotain konnuuksia. Minulle uskollisuus, luottamus ja toisen kunnioittaminen ovat parisuhteen peruspilarit ja jos ne tuhotaan niin aika vähän jää jäljelle. Tunteeni mieheen ovat kadonneet. En tunne häntä kohtaan enää sääliä tai sympatiaa, en auttamisen halua. Rakastanko häntä? En tiedä, mitä se rakkaus sitten on, en enää itekään tiedä? Rakastan ehkä sitä ulkokuorta, jonka näen ja joka on se mitä luulin, mutta eihän hän oikeasti sitä ole sisimmässään. Hän on minulle hyvin pitkälti ilmaa. Emme riitele koskaan, emme korota ääntä tai väittele. Olen varmaankin maailman pitkähermoisin ihminen, sillä pystyn elämään ja keskustelemaan hänen kanssaan kuin kenen tahansa puolitutun ihmisen kanssa ja aivan iloisella mielellä. Aivan kuin hän olisi työkaveri tai vanha luokkakaveri. Eli henkilö, jonka tunnet pintapuolisesti, mutta en hänen sisintään. Kuitenkin meidän arkielämä sujuu hyvin ja lapset ovat hyvin voivia. En usko, että lapset huomaavat mitään kummallista. Lapset ovat minulle se tärkein syy pitää asialliset ja ystävälliset välit mieheen. Kun herään hänen vierestään aamulla, kasvoilleni nousee vieno tekohymy ja toivotan hänelle hyvää huomenta, vaikka sisimmässäni ajattelen, että v*tun k*sipää. Minulle on muodostunut kahdet kasvot. Se on aika kummallista sillä ennen uskottomuutta olin kuin avoin päiväkirja miehelleni. Kerroin kaikki ajatukseni, suunnitelmani ja mitä olin päivän aikana tehnyt. Olin oikea papupata suustani. Nykyään keskustelen hänen kanssaan iloisella äänensävyllä arjen asiat, mutta en enää juurikaan kerro haaveistani, ajatuksistani tai tekemisistäni. Mies ei siis enää näe sisintäni. En tiedä huomaako hän sitä. En halua enää avata itseäni hänelle, miksi tekisin niin.

Tavallaan elän varpaillaan koko ajan. Odotan ikään kuin sitä hetkeä, että sitten KUN mies taas pettää niin saan luvan vihdoinkin lähteä ja hakea eroa. Eli jotenkin en todellakaan usko siihen että mies olisi jatkossa uskollinen. En voi. Hän on oikeastikin ollut ihminen, jonka viimeiseksi olisin uskonut pettävän, hän on sellainen kiltin näköinen, rillipäinen nörtti, ujokin. Siksi en oikein ymmärrä että miten hän jonkuin TUNTEMATTOMAN kanssa olisi pettänyt minua? Mutta sen tiedän, että hän oli työmatkallaan miespuolisten työkavereiden kanssa. Joskus mietin, että kävikö se sittenkin koittamassa jotakin miestä?

Ennen uskottomuutta en edes tajunnut, että olisi pitänyt taloudellisesti varautua jotenkin eroon. Mutta nyt olen tehnyt sitäkin salaa miehen selän takana. Olen tehnyt monia järjestelyjä ja hankintoja, pahan päivän varalle niin arjen aloittaminen olisi minulle ja lapsille helpompaa.

Olen nyt myös yrittänyt korjata omalta osaltani niitä seikkoja, jotka miehen mielestä olivat syitä hänen uskottomuuteen. Olen heittänyt vanhat puuvillaiset alusvaatteet ja pyjamat roskiin, samoin verkkarit. Käytän kotona lyhyitä hameita, se on miehen toive. Alusvaatteeni ovat pitsisiä stringejä ja niukkoja ja paljastavia rintaliivejä, pornahtavia siis. Tunnen oloni huoraksi niissä. Eihän mieskään panosta pukeutumiseen vaan kulkee rikkinäisissä verkkareissa ja kulahtaneissa paidoissa kotona niin jotenkin on outoa, että minun pitää kulkea seksikkäänä. Meikkaan ja laitan hiuksiani, olen värjännyt ne kauniiksi ja käyn kampaajalla useasti. Vaatteeni ovat muutenkin todella muodikkaita ja tiukkoja. Lyhyitä, mutta tyylikkäitä hameita, rintavaon paljastavia paitoja jne. En tunne oloani kovin kotoisaksi niissä, mutta kieltämättä olen ihan hyvän näköinen, tyylikkäällä tavalla (olen tilintarkastustyössä joten vaatteeni ovat siihen työhön sopivat). Lisäksi olen alkanut käyttämään korkokantakenkiä. Mieheni haukkui minua aiemmin myös ylipainoiseksi (169 cm ja 69 kg) ja nyt olenkin laihduttanut itseni. Käyn kuntosalilla ja jumpassa viikottain sekä olen tehnyt ruokavalioremontin. Miehen olutmaha sen sijaan kasvaa sillä hän ei harrasta mitään urheilua ja iltaisin juo vähintään pari olutta.

*Mies eli pettäjä:
Mies jaksoi olla superystävällinen, superanteeksipyytäväinen ja katuvainen ja auttoi yltiöpaljon kotitöissä noin 1,5 vuotta uskottomuuden jälkeen. Nyt hän on palannut lähes kokonaan vanhaksi itsekseen. Tekee kyllä enemmän kotitöitä kuin ennen pettämistä, jolloin minä hoidin kaikki kotityöt ja lapset. Hän ei enää hauku ulkonäköäni vaan sanoo useasti viikossa, että olen kaunis. Se ei valitettavasti tunnu missään vaan saa aikaan minussa lähinnä inhon väristyksiä. Hän on myös alkanut olemaan ärtyisä, syyttää työstressiä, mutta mistä sitä enää tietää mikä sen aiheuttaa? Vieraat naiset vai mikä?

Mies on myös sanonut, että uskottomuudesta ei tarvitse enää puhua, eikä hän halua puhua siitä. kuulemma nyt eletään tässä hetkessä ja katsotaan eteenpäin. En ymmärrä miten hän siihen pystyy?! En puhukaan siitä, en ole puhunut enää varmaan 1,5 vuoteen. Joskus kun olen ottanut varovasti esille parisuhteen luottanuksen yleisellä tasolla niin mies käskee olemaan hiljaa ja vaihtaa puheenaihetta. Että se siitä avoimuudesta ja keskus telusta. Tästä on siis tullut miehen osalta tabu aihe, minä voisin puhuakin. Mutta en viitsi väkisin.

Miehessä on myös tullut esiin uusia piirteitä, hän on mustasukkainen minusta! En ole koskaan pettänyt enkä antanut syytä mustasukkaisuuteen. Mies jäi kiinni siitä, että oli selannut kännykästäni nettiselaimen sivuhistoriaani. Ja lisäksi oli mennyt sähköpostiini ja tutkinut sitä. En kertonut miehelle, että huomasin mitä hän oli tehnyt. Sen sijaan vaihdoin sähköpostin salasanani 🙂 Eipä ainakaan enää tutki sähköpostiani, vaikka ei siellä olekaan mitään kiellettyä. Hän yrittää kovin kysellä kenen kanssa käyn töissä työlounaalla, mitä teen työmatkoilla iltaisin ja minkä nimisiä (miespuolisia) työkavereita minulla on. Entinen minä olisi vastannut näihin avoimesti, mutta nyt vastaan ystävällisesti jotain ympäripyöreää, mikä ei kerro hänelle mitään, mikä selkeästi ärsyttää häntä, mutta hän ei sitä sano. Mies yrittää myös tukkia kaikki mahdolliset asiat, jotka saattaisivat helpottaa avioeroa minun osaltani eli tekee avioeron hakemisen vaikeaksi. Hän sijoittaa kaiken ylimääräisen rahan, jotta meillä ei ole enää käteisvaroja jne(kuulemma sijoitukset ovat sitä varten että nyt mietitään elämää pitkällä tähtäimellä eteenpäin, sanoo mies). Ja kun meillä on vain yksi yhteinen tili niin en edes saisi maksettua vuokra-asuntoon takuuvuokria… Mies ostelee minulle myös kalliita lahjoja, mitä hän ei ennen uskottomuutta tehnyt. Sisimmässäni ajattelen, että ei vaimoa voi rahalla ostaa. Ja lähinnä nuo ylikalliit lahjat ovat minulle muistutus miehen petoksesta.

* Kun kysyn itseltäni ”olenko onnellinen elämässäni nykyään” niin vastaus on kyllä ja ei. Kyllä – vastaus tarkoittaa, että olen onnellinen siitä, että minä ja lapset olemme terveitä, saamme jakaa jokaisen päivän yhdessä, saamme elää omassa kotitalossamme, lapset saavat pitää koulunsa ja kaveripiirinsä, ja taloutemme on vakaa eli ei tarvitse koskaan sanoa lapsille, että en voi ostaa jotakin heille koska äidillä ei ole tässä kuussa rahaa. Ei- vastaus tarkoittaa sitä, että en ole onnellinen avioliitossani. Koen, että mies on kämppäkaveri, puolituttu henkilö, jonka kanssa hoidan arkea ja jota en kovin hyvin tunne. Arjen askareet sujuvat hänen kanssaan hyvin, yhteistyö toimii. Mies on minulle täysin arvaamaton ja ennustamaton henkilö, joka voi kadota elämästämme toisen naisen matkaan huomenna, kuukauden päästä tai 10 vuoden päästä ja joka voi kertoa eron syyksi vaikkapa sen, että nilkkasukkani ovat hänen mielestään epäseksikkäät.

Suhtautumiseni uskollisuuteen on muuttunut, ainakin tämän avioliiton osalta. Pystyisinkö nyt kaiken kokemani jälkeen kuitenkin pettämään miestäni. Kyllä. En olisi IKINÄ tehnyt sitä ennen miehen uskottomuutta, mutta nyt jotenkin on sellainen ”ei sillä kuitenkaan ole väliä meidän avioliiton kannalta”- tunne. En pystyisi ikinä pettämään tuntemattoman yhden illan jutun kanssa. Minä ainakin haluan tuntea sen ihmisen, tunnettahan siihen tarvitaan (Siksi kysyn jälleen itseltäni että miten mies muka siihen pystyi? Kokiko hän oikeasti saavansa siinä AITOA rakkautta eikä ainoastaan kertatyhjennyksen? Vai oliko kyseessä kuitenkin joku miehen tuttu ja mies vain valehteli minulle?). Nykyään ajattelen, että pystyisin kyllä pettämään jonkun puolitutun tai tutun kanssa sopivassa tilanteessa, esimerkiksi työmatkalla hotellissa. Potisinko siitä huonoa omaatuntoa? En nykyisessä avioliitossani. Miksikö? En tiedä miksi minun pettämiseni olisi sen pahempaa kuin miehenkään. Kertoisinko miehelleni mahdollisesta pettämisestä? En, mitä sillä enää on väliä. Jos hän petti minua niin kyllä minusta hänen pitää pystyä hyväksymään se, että minäkin teen saman ja silti tulen kotiin ja hehkutan kuinka rakastan häntä.

Olen kysynyt mieheltä, että mitä jos minä petän häntä? Mies vain vastasi, että sitten me vain keskustelemme asian halki tässä pöydän ääressä. En oikein pääse kiinni siitä, että jos se on miehen mielestä vain asia, joka keskustellaan aina pettämisen yhteydessä halki ja jatketaan taas elämää ’normaalisti’ niin mitä avioliitto tarkoittaa miehelle. Mitä enemmän nyt olen miehen uskottomuuden jälkeen oppinut tuntemään häntä ja kuullut hänen ajatuksiaan niin sitä enemmän minusta tuntuu, että en tunne häntä. Hän on kuin täysin eri ihminen, jonka olin tuntenut 15 vuotta ennen uskottomuutta. Ja sen vuoksi sitä vähemmän enää häneen luotan yhtään missään asiassa, valitettavasti.

Käyttäjä Beren kirjoittanut 04.08.2015 klo 16:14

Hei Kallan Tuoksu,

Kun itse otit puheeksi, että et tiedä oliko nainen todellakin tuntematon, sanoisin, että todennäköisemmin oli tuttu. Miehelläsi on ainakin kolme syytä tähän väitteeseen. Ensinnäkin hän pitänee tätä pienempänä pahana kun et voi ajatella häntä yhdessä tietyn naisen kanssa ja teko ei ole niin suunniteltu. Toisekseen hän saattaa haluta suojella naista paljastumiselta. Kolmanneksi näin et voi tarkistaa hänen kertomustaan.

Nainen on toki voinut olla tuntematon, yleisempää kuitenkin on, että petetään jollain tavalla tutun kanssa.

Siihen miten pettäminen on elämäämme vaikuttanut, kun pettämisen paljastumisesta on kulunut yli puolitoista vuotta, on vaikeampi vastata. Pettäminen ei ole meillä enää oikeastaan ollenkaan puheissa esillä. Se on kyllä taustalla tiedostettuna, puolin ja toisin. Tavallaan molemmille sopii, että yritetään keskittyä muuhun. Elämään ehtii tulla muita hyviä ja huonoja asioita ja on yhä vaikeampi sanoa kuinka paljon parisuhteen tilaan pettäminen vaikuttaa. Se vaikuttaa vähän kaikkeen mutta ei musertavasti enää mihinkään. Ehkä surullisin asia on, että tämän avioliiton ympäriltä tuntuu iäksi kadonneen tietty sädekehä. Se ei ole enää samalla tavalla ainutkertainen vaan enemmän yksi avioliitto muiden joukossa, vaikka onkin minun ja vaimoni ainoa, ainakin toistaiseksi. Tätä "toistaiseksi" ei ennen ollut, en tosissaan ajatellut, että voisimme erota. Nyt tiedostan, että se on mahdollista, vaikka en sitä missään tapauksessa halua. Ehkä tässä tietoisuudessa on jotain hyvääkin, vaikka se haikealta ja surulliselta tuntuukin. Niin, ja sitten sama sädekehän katoaminen on tapahtunut vaimon osalta. En tiedä onko tässä mitään hyvää. Ehkä se, että mahdollinen ero ei tunnu niin musertavalta.

Pettäminen on myös vaikuttanut omaan suhtautumiseeni asioihin, vähän elämänkatsomukseeni, ehkä persoonallisuus on vähän muuttunut. Ehkä siinäkin on jotain hyvää, vaikka minulla on vähän ikävä sitä kirkasotsaista nuorta miestä. Nyt en jaksa juuri esittää mitään, olen välillä hiljaisempi kuin ennen, välillä höpöttävämpi, toimin enemmän tunteen mukaan. En mielelläni sano valkoisia valheita, enkä mielelläni sano tyhjänpäiväisyyksiä. Ainakin silloin olen hiljaisempi. Tunteistani olen avoimempi, tunnistan ne paremmin ja olen niistä valmis kertomaan. Vaikeista asioista puhuminen on edelleen vaikeaa.

Hyvää jatkoa kaikille.

Käyttäjä Keaton kirjoittanut 05.08.2015 klo 08:58

Pettämisen paljastumisesta nyt 6 kuukautta. Alkushokista on toivuttu, mutta aitoa luottamusta ei ole. Sitä ei vain ole.

Vaimoni on sen sortin ihminen, että hänelle on luotevampaa pitää miespuolisia kavereita joiden kanssa työstää ja jakaa asiota ja käydä esim. harrastamassa. Olin vuosia todella mustasukkainen tästä asiasta ja jopa hieman katkeroitunut sillä itse olisin halunnut olla se, jonka kanssa harrastaa kivoja asioita, mutta lastentulon jälkeen yhteiset harrastukset jäivät, sillä lasten raahaaminen esim. ampumaradalle/elokuviin on yksinkertaisesti mahdottomuus. Tähän väliin voisi joku tietysti ehdottaa isovanhempien hyödyntämistä lastenvahteina, mutta se on sula mahdottomuus. Joten ratkaisuna sitten on ollut se, että toisen meistä on aina oltava kotona, kun on pieniä lapsia. Sille ei voi mitään.

Vuosien jälkeen pääsin lopulta näistä mustasukkaisuuskuvioista eroon ja opin aidosti luottamaan vaimooni, kunnes kaikki meni pilalle. Ei ollut tuntematon, ei ollut humala, vaan täysin tietoinen valinta. Täyden kympin hymypatsas -tyttö, joka oli aina tehnyt kuten kuuluu tehdä, halusi jotain täysin omaa vain ja ainoastaan itselleen. Ja onnistuikin siinä vuosien ajan kunnes kaikki sortui.

Minunkin maailma sortui. 20 vuotta elämästäni ja yksi elämäni kolmesta tukipilarista romahti aivan täysin. Selvitin eron mahdollisuutta. Se olisi taloudellisesti mahdollinen vaikka itse olen se pienempituloinen. Oli paperit valmiina, ne olisi vain pitänyt lähettää eteen päin. Henkisesti olin valmis eroamaan.

Kävin terapiassa ja käyn edelleenkin keskustelemassa asioista. Ei vaimoni tule muuttumaan. Hän on mitä on. En voi muuttaa häntä. Minun on vain hyväksyttävä hänet sellaisena kun hän on ja sen on riitettävä. Tällä hetkellä se riittää. Olen pettynyt. Mutta en halua jakaa tuskaa lapsilleni tai muullekaan lähipiirilleni.

Vaimoni jatkaa mieskavereiden kanssa viestittelyä. Hyväksyn sen, vaikka sydämeen pistää. Puhelimessa ei ole enää suojakoodeja tai sitten minä tiedän ne. Tosin kokonaan deletoidut keskusteluketjut nostattavat aina kulmakarvaani, mutta en ole painostanut niistä sen enempää. Epäilyksen siemen kuitenkin kytee hiljalleen. Nakertaa siis rotan lailla.

Mutta on niitä isompiakin murheita. Vaimoni isä kuoli yllättäen viime viikolla ja sen aiheuttama suru on pettämistäkin isompi. Olen itse sen sortin ihminen, etten ole rakentanut elämäni aikana kovinkaan montaa luottamuksellista kaverisuhdetta ympärilleni, vaan minulla on niin sanotusti pienet piirit ympärilläni. Ja appeni oli varmasti niistä elämäni peruspilareista se tärkein ihminen heti vaimoni jälkeen. Suurin syy miksen tehnyt eroratkaisua aiemmin keväällä: en halunnut levittää sotkua ympärilleni ja olen todella kiitollinen siitä itselleni nyt.

Mutta en voi olla ajattelematta. Olemme 20 vuodessa kokeneet vaimoni kanssa todella paljon. Pääsemmeko koskaan enää todelliseen onneen käsiksi vai olisiko helpompaa aloittaa puhtaalta pöydältä jonkun muun kanssa. Ilman menneisyyden painolasteja ja muistoja (joita on ihaniakin, mutta myös riipaisevan katkeriakin)

Me soljumme eteenpäin. Pettäminen ei enää määritä elämäämme. Muut asiat ovat tällä hetkellä enemmän pinnalla.

Käyttäjä ASM kirjoittanut 05.08.2015 klo 09:33

Kallan tuoksu1 kirjoitti 4.8.2015 12:16

Meillä miehen uskottomuudesta on nyt kulunut kaksi vuotta. Jäin miehen pyynnöstä avioliittoon, mies siis sanoi, että avioliittomme päättyy vain jos minä haen avioeroa. Hän haluaa kuulemma jatkaa kanssani. Meidän tarinamme on varmaankin aika perinteinen, mutta en silti tänäkään päivänä ymmärrä miksi mies petti. Tai siis sitä en ymmärrä, että oliko avioliitto muka niin huono että oikeutti pettämiseen. Ja kannattiko maksaa se hinta, että mies menettää aviovaimon, joka oli sydämestään aviovaimo. Minusta ei, kaiken olisi voinut korjata puhumalla. Mies ei koskaan, ei siis koskaan, ollut maininnut, että avioliitossa on jotain hänen mielestään pielessä.

Ja saman tien hän alkoi anelemaan anteeksiantoa ja että haluaa olla minun kanssani. Maailmani romahti. Kun aloin puhumaan avioerosta mies alkoi syyttämään minua uskottomuuteen johtaneista syistä.

Tässä kirjoituksestasi muutama kohta jotka ovat kuin omiani. Meilläkin tapauksesta tasan kaksi vuotta. Tuskallista aikaa koska tietyt päivät muistuttavat tuskallisesti tuosta ajasta. Hääpäivä, jolloin aavistin jotain tai olin jopa varma, mutta en halunnut asiaa uskoa. Kummitytön syntymä - päivä jonka hän vietti tuon naisen kanssa. Oma syntymäpäivänsä... ja päivä syyskuussa, kun hän pudotti pommin ilmoituksella että haluaa erota toisen naisen vuoksi, mutta ei sitten halunnutkaan. Minusta oli ja on kohtuutonta, että hän jätti ratkaisun minulle...Hirvittävää tuskaa kesti vuoden. Toinen vuosi on mennyt vaihtelevasti. Pahinta on se, etten tiedä miten suhtautua mieheen. Onko hän se, mikä hän on ollut 30 vuotta vai se, joka hän oli puolisen vuotta, jolloin suhde kesti. Kaksi aivan eri henkilöä.

Pohdin tietenkin vieläkin, mitä elämä olisi jos olsin valinnut eron? Vaikka elämä on nyt hyvää, niin samoin kuin kirjoittaja en voi luottaa enää mieheeni. Arvostuskin on siinä ja siinä. Normaali elämässä asia ei näy eikä siitä puhuta. Teeskentelen välillä, että kaikki on hyvin vaikka sisällä ahdistaa. Onneksi ahdistus on vähentynyt ja osaan nauttia elämästä. Ihana kesä on takana. Olimme koko ajan yhdessä. Olemme tehneet asioita yhdessä enemmän kuin ennen. Nyt häntä kiinnostaa, ennen ei. Hän on myöntänyt, että yhteiselämämme on ollut hyvää. Hän vain sekosi. Alkuvaiheen tunnekuohuissa hän kuitenkin syytti minua tapahtuneesta. Hän haki teolleen hyväksyntää.

En tiedä onko masennusta vai mitä lie, mutta mies, joka teki ennen paljon hommia kotona, ei innostu juuri mistään. Tiedän, että hän katuu ja häpeää, mutta ei puhu siitä. Koko tapauksesta ei enää puhuta. Paitsi silloin, kun jokin tapahtuma muistuu mieleeni ja kiukku kasvaa niin suureksi etten hillitse itseäni. Silloinkaan hän ei juuri sano mitään vaan sulkeutuu täysin. Mököttää tietyn hetken ja sitten jatketaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Käyttäjä Tessie2 kirjoittanut 05.08.2015 klo 12:36

Hei!

Uskottomuuden ilmitulosta meidän kohdallamme on nyt kulunut 9 kuukautta, eli ei vielä vuosia, mutta ajattelin kuitenkin kirjoittaa tuntemuksiani. Tämä aviolitto on miehelleni jo kolmas ja tiedän, että hänen on ollut aiemminkin vaikeata sitoutua ja olla uskollinen. Mennessäni hänen kanssaan yhteen, luulin, että olisin jotenkin erilainen kuin kaksi aiempaa vaimoa, luulin, että "parantaisin" hänet ja että minun kanssani uskottomuutta ei olisi. Luulo oli väärä.

Seksielämämme oli viidentoista vuoden yhdessäolon jälkeen hieman väljähtänyttä eikä liitto ehkä muutenkaan mitenkään sataprosenttisesti toimiva. Minä yritin joskus ottaa asian esille, mutta mieheni toppuutteli minua aina sanomalla, että kaikki on hyvin ja että valitan ihan turhaan. Ainoa asia, mikä häntä vaivasi oli se, etten seksuaalisesti enää halunnut häntä. Meillä oli seksiä pari kertaa viikossa, mutten koskaan itse tehnyt aloitetta. Seksi on aina ollut hänelle valtavan tärkeää, eikä hän kestänyt torjutuksi tulemista. Oma haluttomuuteni seksiin johtui taas siitä, että tunsin jonkinlaisen yhteyden välillämme kadonneen. En jotenkin saanut häneen enää kontaktia.

Yhtäkkiä muutama vuosi sitten hän lopetti kaiken valittamisen. Seksin "vähyys" ja se, etten tehnyt aloitetta ei enää vaivannut häntä. Hän oli minua kohtaan yliystävällinen mutta jotenkin poissaoleva. Hänellä alkoi olla univaikeuksia. Viime vuoden lokakuussa sain mieheni sitten kiinni uskottomuudesta. Eikä kyse ollut todellakaan mistään yhden illan suhteesta. Kaksoiselämää oli jatkunut jo yli kaksi vuotta ja kyse oli siis todellisesta suhteesta, jossa oli vannottu rakkautta yms. Tosin mieheni aluksi yritti peitellä totuutta, mutta tapasin naisen ja sain kuulla häneltä totuuden kaikkia yksityiskohtia myöten.

Romahdin täysin. Olin jonkin aikaa sairaslomalla ja hankin samalla oman asunnon ja hain avioeroa, vaikka mieheni jättikin tuon naisen ja halusi jatkaa kanssani. Pidin kuitenkin yhteyttä mieheeni tuo asumueron aikana ja lähdimme yhdessä pariterapiaan. Toukokuussa muutin takaisin kotiin ja yritämme nyt uudelleen yhdessä. Kesä meni melko kivasti, pahin ahdistus tuntui menneen ohi. Nyt pari viikkoa sitten iski ahdistus uudelleen ja jouduin hakeutumaan lääkäriin. Minulla todettiin masennus, johon syön nyt mielialalääkkeitä. Mieheni auttaa ja tukee minua, hän käy itse myös terapiassa miettimässä elämäänsä ja hän on sanonut haluavansa muuttua. En tiedä, mitä uskoa. Minulla on myös luottamus ja arvostus menneet. Jotenkin en enää tunne miestäni, hän on eri henkilö kuin ennen. Turvallisuudentunteeni on kadonnut. En tunne enää olevani se ainutlaatuinen vaimo, minut on mitätöity, korvattu toisella, vaikka mies lopettikin suhteen. Jossain vaiheessa tuntui, että liittomme jopa paranisi nyt, voisimme aloittaa puhtaalta pöydältä ja voisin antaa anteeksi. Tällä hetkellä en tiedä, onko se mahdollista enää. Minua on ehkä loukattu liikaa, en uskalla enää heittäytyä suhteeseen, luottamusta ja arvostusta ei ole. Itken ja suren sitä, että olen ikään kuin menettänyt minulle rakkaan ihmisen, sen ihmisen, joksi miestäni luulin. Teen surutyötä ja sen johdosta olen sairastunut varmaan masennukseenkin nyt. Tai sitten se on tukahdutettua vihaa.

Nyt jälkikäteen ajateltuna meidän olisi jo vuosia sitten pitänyt mennä pariterapiaan. Haluttomuuteni seksiin ja välillemme muodostunut "seinä" olivat syyt tähän rinnakkaissuhteeseen. Ja mieheni turvautui vanhaan keinoonsa lähteä ratkaisemaan avio-ongelmia, eli hän hankki toisen naisen itselleen. En tiedä, onko hän oppinut jotakin nyt. Ainakin hän käy terapiassa ja sanoo haluavansa muuttua. Uskon siihen, että ihminen voi muuttua, jos oikeasti haluaa, olen tällaisia muutoksia omin silmin nähnyt, mutta onko mieheni kykenevä muuttumaan vai onko hän tiikeri, joka ei pääse raidoistaan (vai miten se sanonta kuuluukaan?)

Käyttäjä Black Heart kirjoittanut 06.08.2015 klo 14:55

Tänne on palannut samat sielun siskot ja veli, jotka olivat oman katastrofin kohdatessa... Tunnen suurta yhteyttä teihin, koska tuntemukseni ovat täsmälleen samankaltaiset. Miehen kiinni jäämisestä on nyt 9kk. Nöyrä, anteeksi antoa anova, ymmärtävä mies on kadonnut. Tilalla on ärsyyntyvä, ehkä hiukan yliilinenkin mies, joka ei enää suostu kuuntelemaan, ymmärtämään saatikka keskustelemaan aiheesta. Hän käyttää hyväkseen terapeutin kehotusta jättää asia taaksemme, keskittymällä tulevaan. Terapeutti myös kehoitti päättäämään päivämäärän, jonka jälkeen asiasta ei enää puhuta. Tämä on päätetty, joten oma kanavani on suljettu lopullisesti. Toki haluaisin siihen moodiin, että voisin olla puhumatta, ajattelematta, miettimättä koko asiaa enää ikinä. Mutta en varmasti siihen pysty. Nielen kyyneleet, puren kieleen, jos meinaa sammakko hypäpä suusta, koitan ja yritän. Huonolla menestyksellä. Mutta yritän. Olen omaksi ilokseni kirjaantunut yhdelle nettideitti sivustolle, ilman kuvaa tietysti. Ja vain huomatakseni että empä ole ainoa laatuani. Mutta kummallista tyydytystä saan siitä, että voin vaihtaa ajatuksia salaa sen petturipukin selän takana jonkun toisen miehen kanssa. Laskeudun siis hiukan hänen tasolleen. Eikä kyllä tunnu pahalta yhtään. Niin olen katkera. Tosin, ei pitäisi antaa katkeruuden nakertaa omaa sisintä vaan nostaa nokka pystyyn ja naulata häntä seinään kiinni ja ajatella että asioilla on tapana järjestyä ja paha saa palkkansa. Ehkä minäkin saan, mutta sekin on sen ajan murhe. Mutta vielä siitä arvostuksesta ja luottamuksesta. Pyöreitä nollia. En luota hetkeäkään. Luen hänen puhelinta ihan törkeesti, viestit, lokitiedot kaikki. Ja se kerta kun sieltä löytyisi jokin viesti, vinkki edes häivähdys uskottomuudesta, peli puhalletaan siihen kohti poikki. Sattui sitten miten paljon hyvänsä. Jep, olen edelleen vihaa täynnä, purkaan sitä kirjoittamalla; kohta olisi romaanin mittainen eeppos painoa vailla 😉 Mutta. Elämä on ainutkertainen ja jotain erityisen hyväähän tässä on täytynyt joskus olla, koska olen tässä kuitenkin edelleen. Kenet muun tahansa menneisyydestäni olisin jättänyt. Enkä taakseni olisi katsonutkaan. Mutta aika näyttää. Koitan olla miettimättä huomista pidemmälle ja nauttia pienistä hetkistä, jotka tuottavat iloa. Oli ne sitten petturin kanssa, tyttären kanssa tai ystävien kanssa. Elämä on ainutlaatuinen, koitetaan nauttia siitä, vaikka sitten näiden rottien kanssa. Ja muistetaan, että ME olemme niitä ainutlaatusia, eivät he 😉

Käyttäjä ASM kirjoittanut 07.08.2015 klo 08:29

Black Heart kirjoitti 6.8.2015 14:55

Miehen kiinni jäämisestä on nyt 9kk. Nöyrä, anteeksi antoa anova, ymmärtävä mies on kadonnut. Hän käyttää hyväkseen terapeutin kehotusta jättää asia taaksemme, keskittymällä tulevaan.

Kuinka terapeutti voi sanoa, että asiasta ei puhuta, kun kiinni jäämisestä on kulunut ainoastaan 9 kk. Itselläni tapauksesta on kulunut kaksi vuotta ja nyt vasta voisin sanoa, että itse en halua enää asiaa kaivaa. Toki se tulee mieleen päivittäin, mutta asiaa en enää ota puheissa esille. Minusta asiaa on hyvä käsitellä ja puhua niin kauan kuin petetystä tuntuu. Viha on päästettävä ulos ettei tule katkeruutta. Se jos mikä pilaa oman elämän. Kosto, sekään ei auta. Itse en ole edes sitä vaihtoehtoa miettinyt.

Aika näyttää mitä elämä tuo tullessaan. Hienoa, että niin monet kirjoittavat tänne omasta tilanteestaan. Aiheesta tosiaan voisi joku tehdä vaikka elokuvan. Hyvää materiaalia löytyisi valmiina tältä sivustolta🙂 Aurinkoa🙂🌻

Käyttäjä emma7 kirjoittanut 07.08.2015 klo 08:55

Pettämisen julkitulosta on nyt päivälleen kaksi vuotta. Mies käveli kahvilaan toisen naisen kanssa eikä edes huomannut minua. Istuin tunnin hänen selkänsä takana ja katselin heitä. Nämä tietyt päivämäärät ja tietyt paikat nostavat aina tapahtuneen mieleeni ja järkyttävät minua edelleen.

Viime keväänä menin terapiaan ja mies sanoo, että olen viimeisen puoli vuotta ollut sietämätön. Terapia on nostanut minussa esiin käsittelemätöntä vihaa, joka minun on saatava ulos itsestäni, että toivun tästä. Tuntuu, etten millään pääse yli tapahtuneesta. Vaikka miehen suhde päättyi (?) päivälleen kaksi vuotta sitten, viestittelyä ja soittelua jatkui vielä puoli vuotta. Tuo jatko loukkaa minua käsittämättömän paljon. Miehen mukaan sillä ei ollut mitään merkitystä. Se oli vain kuulumisten kyselyä. Viestit salaa lukeneena tiedän, että nainen painosti miestä eroamaan ja tapaamaan sekä myös kiitteli tapaamisesta.

Vasta muutama päivä sitten koetin jälleen puhua asiasta miehen kanssa. Kuten tavallisestikin, hän ärtyi, rähisi, puolustautui ja syytteli minua. Asiasta ei saa puhua. Hän ei kadu eikä tule koskaan pyytämään anteeksi. Hän myöntää hölmöilleensä, mutta puolustautuu sillä, että tilanne oli silloin se, että hän halusi elämäänsä jotain muuta. Asia hautautuu, jos joskus pääsen itseni kanssa balanssiin ja pystyn elämään tämän nöyryytyksen ja pettymyksen kanssa.

Suhteemme muuttui. Minulle yhteinen tulevaisuus lakkasi olemasta mahdollinen. Olen vain roikkunut suhteessa. En luota. Pitkään kyttäsin ja tarkistin kaiken mahdollisen ja se oli todella rasittavaa. Häpesin itseäni. Olen päässyt siitä, sillä mitään epäilyttävää ei ole tullut esiin. Mutta tiedän, että tilaisuuden tullessa saattaa tapahtua mitä vain ja odotan sitä tilannetta, että mies jää taas kiinni. Silloin tämä loppuu. Olen nyt käynyt niin rankan koulun läpi, että toista kertaa en tähän enää ryhdy. Jos saan terapian avulla itseni taas omaksi iloiseksi itsekseni, minua ei petturi enää toista kertaa tuhoa.

Mies on sanonut, että hän ei tätä suhdettamme lopeta. Hän kaipaa sitä, mitä meillä oli ennen ja toivoo, että suhteemme palautuisi ennalleen. Miten se olisi mahdollista, jos minulla on mies, joka pettää, valehtelee ja johon ei voi luottaa? En usko, että luottamus palaa enää koskaan. Nyt viisastuneena tiedän, että olisi ollut järkevämpää lopettaa suhde silloin, kun pettäminen tapahtui eikä jäädä roikkumaan. Koko kahden vuoden ajan on ollut eropuhetta ja se on todella rankkaa. Edelleen puntaroin eroa ja valmistaudun siihen henkisesti.

Käyttäjä Kaatunut kirjoittanut 07.08.2015 klo 22:08

Tänne kirjoittaneet ovat jääneet suhteeseen pettämisen jälkeen. Minä erosin. Viimeisin suhde oli liikaa, välissä oli liian monta hyvää vuotta ilman epäilyjä.

Eron jälkeen ahdistuin ja masennuin. Kriisi oli liian iso, ja aiemmat petetyksi tulemisen kokemukset tulivat niin elävinä mieleen. Koko suhde ja aikuisikäni tuntui hukkaanheitetyltä.

Kaksi vuotta olen kamppaillut masennuksen kanssa. Tällä hetkellä se on taas voitolla. Nyt en näe tulevaisuutta valoisana, olen miettinyt paljon miten loppuelämäni vietän.

Käyttäjä XXX3 kirjoittanut 08.08.2015 klo 11:54

Olen lueskellut näitä kertomuksia ja pyöritellyt kysymystä omassa mielessäni.

Minkälaista elämä nyt on? Oma elämäni on melko samanlaista kuin ennen uskottomuuden ilmituloa. Läheisyys, lämpö, hellyys, seksi – ovat edelleen poissa. Ystävyys, toveruus ja rauhallinen rinnakkaiselo jatkuvat. Välillä punnitsen näitä kahta ja olen kai päätynyt, että voin elää ilman läheisyyttä, lämpöä, hellyyttä ja seksiä. Erotessa joutuisin luopumaan kodista, puutarhasta ja kotipaikastakin.

Rakkaudestani on aika vähän jäljellä. Ei se näköjään kaikkea kestä ja kärsi. Toivoin uutta nousua, selviytymistä ja suhteemme lujittumista, mutta miehelle riittää tämä ja niin kuin täällä on monesti todettu: yksin on parisuhdetta mahdotonta rakentaa.

Olen mennyt aikaisemmista vastoinkäymisistä yli ajatuksella, että turha surra sellaista, mihin ei voi itse vaikuttaa. Tässä tapauksessa en siihen pystynyt: surin hirveästi avioliittoamme ja pohdin, mitä on tapahtunut, mitä tulee tapahtumaan, mitä mieheni ajattelee ja tuntee. Nyt tuo pohdinta tuntuu jääneen taka-alalle. Puolitoistavuotta itkua, surua, tuloksetonta pyörittämistä lienee tarpeeksi (ja liikaakin). Nyt on aika keskittyä iloa tuottaviin asioihin ja ihmissuhteisiin.

😍

Käyttäjä mariella kirjoittanut 10.08.2015 klo 11:10

Hei te kaikki 🙂🌻
Nyt on sitten pian kolme vuotta miehen uskottomuudesta. Suhde tuttavaamme oli lyhyt (heidän kertomansa mukaan?) mutta intiimi.
Alkushokin jälkeen tuntui, että ehkä tämä suhteemme tästä selviytyy; nyt en enää ole siitä niinkään varma.
Koko viime vuoden mies oli minua kohtaan töykeä ja huomautteleva. Tuo käytös loppui, kun keskustelimme asiasta perinpohjaisesti mutta jotain häikkää on pinnan alla. Mies purkaa huonotuulisuutensa lemmikkeihini (oiva tapa välillisesti satuttaa myös minua) ja sitä en todellakaan hyväksy.
Rakkauttaan hän ääneen jopa muiden läsnäollessa välillä julistaa mutta teot tai tekemättä jättämiset puhuvat toista kieltä.
Itse en oikeastaan edes tiedä, mitä tunnen miestäni kohtaan...
Jotenkin on vain sellainen olo, ettei tämä avioliitto tee hyvää psyykkeelleni. Jonkinmoinen pahaanolon tunne on se, mitä tässä koen.
Ja edelleenkään en luota mieheeni. En tiedä kannattaako edes yrittää.
Mies ei ole tästä lähdössä mihinkään, eli ratkaisun avaimet ovat minun kädessäni.
Jotenkin odotan kuopuksen itsenäistymistä omilleen; se ehkä helpottaa päätöksen tekemistä.
En koe, että minulla menisi tässä aikaa ns. hukkaan, sillä ehkä yksineläjän rooli tulee kuitenkin olemaan valintani.
Ja meillähän on tässä vielä rankempi tausta; jo ennen uskottomuutta oli väkivaltaa miehen taholta. Se toki loppui, kun sairastuin jokunen vuosi sitten.
Eli näin meillä...

Käyttäjä Kaatunut kirjoittanut 10.08.2015 klo 21:31

Mariella, meillä on kovin samantapainen tausta. Minäkin kärsin miehen aggressiivisuudesta ja väkivallan eri muodoista. Myös meillä se kohdistui myös kotieläimiin. Ja aiemmin jäin uskottomuuden jälkeen, miehen sivusuhteen siis.
Luulen että kaikki nämä kokemukset ovat tehneet minusta heikomman. Luulin suhteessa ollessani, että vahvemman, mutta ei se niin ollut. Kun päästin suhteesta irti, opin tunnistamaan tuneitani, ja nyt minusta tuntuu että muserrun niiden alle.

Huomaan tästä ketjusta, että pettämisestä on kovin vaikea rakentaa enää toimivaaa suhdetta. Kaikki mainitsevat, että kaveruus ja arki on, mutta rakkaus ja luottamus ovat menneet. Tätä mietin itsekin suhteessa ollessani. Oli tavallaan turvallista olla suhteessa, jossa sinua oli jo satutettu. Mitä pahempaa voisi enää tapahtua. Eikös sinä sanota niin, että tuttu helvetti on parempi kuin tuntematon taivas. No, eipä tuota taivasta ole näkynyt vieläkään...

En tiedä edelleenkään kumpi valinta olisi ollut minulle parempi: lähteä vai jäädä. Jos olisin jäänyt, olisin onneton. Kun läksin, olen onneton. Mutta jotenkin ajattelen, että kun läksin, on minulla mahdoliisuus olla joskus onnellinenkin.

Käyttäjä Black Heart kirjoittanut 12.08.2015 klo 12:43

ASM, hyvä kysymys; kuinka voi terapeutti sanoa näin..? Itse olen lukenut aiheesta kaiken mitä olen löytänyt ja jokapaikassa nimenomaan toitotetaan sitä, että asiasta pitää kyetä puhumaan niin kauan kuin toinen kokee sen tarpeelliseksi. Tottakai olisi hienoa, jos voisi olla siitä puhumatta ja ymmärrän toki petturinkin väsyvän asian vatvontaan; kukakapa syyllinen (oli asia mikä hyvänsä) haluaa sitä asiaa jauhaa päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen. Joskus olisi vaan voitava jättää asia taakseen. Mutta olen samaa mieltä kuin joku tässä kirjoittikin, että olisi pitänyt jättää suhde heti. Lopettaa ja lähteä. Ja siis senhän minä teinkin mutta idiootti menin takaisin, koska puolisoni osasi kyllä ollaa hurmaavista hurmaavin ja anovin tämän kaiken jälkeen. Menin, vaikken uskonut häneen enkä luottamukseen tippaakaan, mutta koska en osannut päästää sitten kuitenkaan irtikään. Kuten kerroin, vaihdan ajatuksia toisen kanssa netissä. Mutta; en pysty ajattelemaankaan hänen tapaamistaan. Jollainlailla saan "kostoni" sillä, että minäkin voin tehdä mitä haluan; jos siis haluan. En minä halua ketään pettää. Minähän nimenomaan haluaisin elää onnellisesti yhdessä. Mutta ei hemmetti, kun se on niin vaikeeta. Kaikki vapaa-aikamme ja lomat ym on mennyt tämän jälkeen pilalle. Alan jo pelkäämään pelkkää yhteistä aikaamme ilman lapsia, tiedän että yhdessä ollessamme katson hänen käsiä ja kasvoja jokaista liikettä ja elettä ja näen hänet hyväilemässä ja katsomassa toista naista. Kuuntelen hänen jutustelua ja kuulen kuinka hänen valheet soljuvat kerta toisensa perään, kun hän kävi naista tapaamassa. Mietin joka kerta kun kännykkä piipahtaa, oliko viesti keneltä. Jne... joka ainoa asia muistuttaa hänen valheista. Taidan minäkin tietää, että tämä on lopun alkua ja hukkaan tässä menee hyvät vuodet itsellä, mutta luotan siihen että asioilla on tapana järjestyä. Tavalla tai toisella...

Käyttäjä Ennenjanyt kirjoittanut 13.08.2015 klo 14:55

Surullisen kuuloisia kertomuksia tässä ketjussa. Voimia kaikille. Toivottavasti joskus koittaa se päivä kun on varma ratkaisuistaan. Olemme käyneet vaimoni kanssa pari kertaa pariterapiassa ja yksi yksilötapaaminen on takana viime keväältä. Kaikki sanovat, että asiasta pitäisi keskustella. Miten olette keskustelleet kun aikaa on kulunut? En oikein itse uskalla avata keskustelua kun pelkään sen vaan nostavan vihan pintaan, enkä tiedä mitä vaimoni voisi sanoa helpottaakseen oloani. Haluaisin jotenkin kuitenkin tuoda pahan oloni esiin. Uskon vaimoni kuitenkin aistivan sen. Terapiassa emme ole päässeet vielä kovinkaan pitkälle. Välillä tieto terapian jatkosta tuntuu pitävän vaan ongelmaa yllä jonkinlaisena puhumattomana pahana välissämme. Toivoisin, ettei tämä jäisi ikuisesti välillemme, mutta se on varmasti toiveajattelua vaikka itse teosta on jo vuosikausia. Koen tietynlaista alakuloisuutta ja ehkä olen nykyään vähän kylmempi kuin ennen. Tuntuu ettei kiireinen arki lasten, työn ja opiskelujen takia anna tilaa kriisin/ongelman/parisuhteen käsittelemiselle tai hoidolle.

Käyttäjä Black Heart kirjoittanut 14.08.2015 klo 11:51

Keskustelu, se kaiken a ja o sekä samalla se haavat auki repivä hetki, jota ilman ei silti voi hengittää. Me keskustelimme, kysyin kaikki likaisetkin yksityiskohdat (VIRHE, mutta pakollinen sellainen...), mieheni kertoi asennoista lähtien kaikki. Toisen osapuolen piti lähettää minulle mieheni lähettämät viestit, mutta onneksi yhteys ei pelannut enkä saanut niitä lukea; ne olisi porautunut verkkokalvolle ikuisiksi ajoiksi... Avoin keskustelu on tarpeellista, mutta ei ehkä ihan näin tarkasti. Kyllä minä ottaisin asian reilusti puheeksi, vaikka etukäteen varoittaen, keskusteluajankohdan sopien, vaikka tapahtumasta olisi kuinka aikaa. Niinkauan kun se on korvien välissä, sielussa ja sydämessä kipeänä möykkynä, kaikki käsrivät tilanteesta. Tuossa kun sanoit että vaimosi aistii pahan olosi, olen samaa mieltä. Vaikka koittaisin käyttäytyä normaalisti tms. huomaan mieheni karttelevan karikoita; aiheita jotka voisivat johtaa vaikka kilometrien pituisen aasin sillan kautta aiheeseen. Tilanne on vaivaantunut molemmille, joten kissa pöydälle vaan ja kaikki sisältä ulos mikä painaa. Me keskustelimme alussa vaikka kuinka, mutta ei se kyllä minun tuskaista möykkyä poistanut, mutta silti en vo olla sitä suosittelematta. En usko että tuska ja viha lähtee koskaan sisältä pois, mutta voiko sen kanssa oppia elämään..? Toivon kaikille meille elämään jotain, jota toivomme, tuskan poistumista, anteeksi annon suurta lahjaa, pitääkö tässä jo kohta ruveta rukoilemaan; koskaan en ole siihen uskonut enkä luottanut, mutta muiden muassahan sitäkin voisi kokeilla! Zemppiä!!!

Käyttäjä ASM kirjoittanut 14.08.2015 klo 12:40

Mieheni hoito halusi kostaa ja lähetti mieheni hänelle lähettämiä viestejä minulle. Siinä hän paljasti todellisen luonteensa ja mieheni silmät avautuivat. Hänen niin suuresti ihailema ja rakastama ihminen osoittautuikin julmaksi kostonhaluiseksi ihmiseksi. Toki itse olisin mielellänin elänyt ilman niitä viestejä ja niiden aiheuttamaa tuskaa. Toisaalta mitään ei jäänyt arvailujen varaan.

Nainen on naiselle susi. Näin se valitettavasti on.